Okra Playground - työstäni tuottajana

Sami Kurppa
Projektityö 
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia 
Kansanmusiikin aineryhmä
2014

Työn nimi

Okra Playground - työstäni tuottajana

Kuvaus

Vuoden 2013 loppupuolella viestilaatikkooni tipahti Facebookissa mielenkiintoinen tiedustelu. Muutama vuosi sitten toimintansa aloittanut Okra Playground -yhtye pyysi minua tuottajaksi ensimmäiselle täyspitkälle levylleen. Roolini tuottajana olisi lähtökohtaisesti taiteellinen, tekniikan osalta tuotannosta vastaisi Mikko Haapoja. 

Olin työskennellyt musiikkituotannon parissa enemmän tai vähemmän täysipäiväisesti joidenkin vuosien ajan. Tuottajan assistenttina, apulaistuottajana, sovittajana, ohjelmoijana - tehtävien kirjo oli ollut varsin laaja. Taiteellisessa mielessä olin ollut vastuussa aiemmin lähinnä vain tiettyjen osa-alueiden suunnittelusta ja toteuttamisesta, varsinaisen tuottajan kantaessa taiteellisen ja tuotannollisen vastuun kokonaisuudesta. 

Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun ottaisin vastuun taiteellisesta kokonaisuudesta kokonaan omiin käsiini. Aluksi arvelutti hieman, mutta suostuin. 

Yhtyeen esiintymiset ja materiaali olivat vakuuttaneet minut jo aiemmin. Olin myös miksannut kyseisen yhtyeen keikan pari vuotta aiemmin, joten materiaali oli minulle lähtökohtaisesti tuttua. Okra Playgroundin jäsenet olivat lisäksi hyviä ystäviäni, musiikin ammattilaisia, joiden kaikkien kanssa olin ennenkin työskennellyt erilaisissa produktioissa kanssamuusikkona. Tämä tulisi tietysti väistämättä myös asettamaan omat haasteensa. Tuottajan roolissa joutuisin kuitenkin olemaan se, joka kappaleiden sovituksellisista (ja tarpeen tullen muistakin) ratkaisuista sanoisi aina viimeisen sanan. Tuottaja kuulee yhtyeen materiaalin aina eri kulmasta kuin kappaleita vuosia veivannut muusikko. 

Tuottajan saappaisiin astuminen vaatisi omanlaistaan asennetta tehtävään. Se vaatisi määrätietoisuutta, tinkimättömyyttä, kunnianhimoa sekä vahvaa visiota. Tuottajan täytyisi myös pitää mielessä koko ajan, mitkä elementit ja toteutustavat tulisivat toimimaan levyllä ja mitkä esiintymistilanteissa lavalla. Kappaleista tulisi löytää niiden vahvimmat ja kantavimmat yksityiskohdat ja teroittaa terävimmät koukut mahdollisimman tehokkaiksi. Kaikesta, mikä vie potentiaalisesti huomion pois näistä elementeistä, tulisi yhtyeen olla valmis luopumaan. Päällekkäiset riffit, olivat ne miten hyviä tahansa, syövät tehoa toisistaan. Kaikenlainen epämääräinen, perustelematon “soittelu”, johon itse kukin syyllistymme silloin tällöin, tekee musiikista helposti sekavaa ja vähentää kappaleista sitä paljon kaivattua tarttumapintaa. 

Yhtyeen kokoonpano on monessakin mielessä varsin erikoinen. Komppisektiossa työskentelevät Tatu Viitala (rummut, lyömäsoittimet) sekä Sami Kujala (sähköbasso). Haitaria yhtyeessä soittaa Veikko Muikku. Yhtyeessä on kolme vahvaa naislaulajaa, jotka kaikki soittavat pääsoittiminaan muita soittimia. Maija Kauhanen ja Essi Muikku ovat kantelisteja, Päivi Hirvonen on puolestaan viulisti ja jouhikonsoittaja. Yhtyeellä on siis äänitteen tekemiseen käytössään laaja valikoima instrumentteja ja äänimaailmoja, sekä taitoa ja näkemystä niiden käyttöön. Laaja työkaluvalikoima voi tosin aiheuttaa myös ongelmia.

Okra Playgroundin materiaalin suhteen tuotannollinen ensireaktioni oli selvä: karsittavaa on, ja paljon. Yhtyeen Musiikkitalon Black Boxissa pitämässä konsertissa keväällä 2014 minulle selkeni, että yhtyeen vahvuus on sitkeässä toiston voimassa ja lähes elektronisen tanssimusiikin (EDM), “teknon” kaltaisessa hypnoottisuudessa. Oli selkeää, että levy tulisi rakentaa juuri tämän elementin varaan. Kaikki muu olisi vain kuorrutetta, koristetta - maaginen, etninen kerros, joka viimeistelisi yhtyeen omaleimaisen soundin. 

Monissa kappaleissa oli kuitenkin levytuotantomielessä perustavaa laatua oleva ongelma. Niissä tapahtui liikaa. Junnaavan, ensimmäisellä sointuasteella mystisen mielenkiintoisesti jauhavan A- osan jälkeen saattoi esimerkiksi tapahtua täysin odottamaton ja estetiikasta poikkeava sointukadenssi. Korostan vielä, että nämä asiat muodostavat ongelman vain juuri levytysmielessä. Keikalla yhtyeen energia on huikea, eivätkä edellä mainitut asiat juuri häirinneet. Albumikokonaisuudessa liika linjattomuus ja rönsyily sen sijaan välittyy kuulijalle levottomuutena. Tunnelmat pitää saada talteen muilla keinoin. 

Ongelman ydin lienee siinä, että soppaa on ollut keittämässä yhtyeellinen kokkeja. Kaikilla on ollut jotain sanottavaa ja tarjottavaa jokaiseen sovitukseen. Luottoa pitkään estetiikkaan ja yksinkertaisuuteen ei ole selkeästi ollut riittävästi. Pitkien kaarien, toiston ja yksinkertaisuuden taika onkin juuri siinä, että ne eivät paljasta tehoansa heti. Kiteytettynä: ei pidä luovuttaa liian nopeasti. 

Toinen ongelma materiaalin suhteen oli siinä, ettei yhtyeellä ollut kirkasta ja selkeää mielikuvaa siitä, mihin levyllä tähdätään. Olisiko se kansanmusiikkilevy? Pop-levy? Ambient-levy? Projektilevy? Tietynlainen opinnäytetyö? Jotain siltä väliltä? Edellä mainittu linjattomuus tuli esiin myös instrumenttien rooleissa, esimerkiksi bassolinjat olivat erittäin laadukkaita ja hyvin soitettuja mutta paikoin hieman hengettömiä (tämän vuoksi aiemmin mainittu “opinnäytetyö- fiilis”). Sovituksissa oli alun alkaen melko paljon “soita tohon nyt jotain” -tyyppistä rönsyilyä, josta halusin ehdottomasti eroon. Jokainen yhtyeen jäsen pyrkii, luonnollisesti, tuomaan esiin omaa muusikkouttaan ja haluaisi pitää kiinni kehittämistään muusikon näkökulmasta vakuuttavista elementeistä. Tällaisten sinällään laadukkaiden ja musiikillisesti sekä soitannollisesti hyvin toimivien elementtien hallitsematon määrä ja päällekkäisyys sekoittavat kuitenkin väistämättä sovituksellista kokonaisuutta ja tekevät kokonaissoinnista hieman sekavan ja levottoman. Yhtyeen soittajilla oli taipumus keskittyä liiaksi kuuntelemaan vain omaa tekemistään ja pitämään kiinni rakastamistaan ideoista kokonaisuuden kustannuksella, mihin toki syyllistyy meistä muusikoista silloin tällöin itse kukin. Tähän toimii lääkkeeksi jo ennestään hyväksi koettu nyrkkisääntö: yksi hyvä, huomion kaappaava koukku per kappale riittää. Kaksi on todennäköisesti jo liikaa. Kolmas varastaa tehonsa molemmilta edellisiltä riippumatta siitä, miten hyvä idea sinällään on.