Vapaasäestystä konserttikanteleella

​Projektityö
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Kansanmusiikin aineryhmä
2018

Alkuteksti

Tämä projektityö käsittelee vapaamuotoista ja tiettyjen harmoniaparametrien (tonaalisuus ja funktionaalinen sävelhierarkia) puitteissa tapahtuvaa melodian sointusäestystä konserttikanteleella. Olen valmistanut harjoituksia, jotka toimivat työkaluna soittajalle ex tempore silloin, kun musiikkia on tarkoitus luoda hetkessä jammaillen.

Näin alkusanoissa lienee syytä todeta, että suurimmalle osalle tämän tekstin lukijoista, valtaosa premisseistä, joilla lähestyn vapaasäestyksen aksiomaattisia ongelmatilanteita, on täysin itsestään selviä. Käsittelen nämä silti hyvin perusteellisesti läpi välttääkseni niin kutsuttua ”tietämisen kirousta” (engl. curse of knowledge, myös hindsight bias, mindblindness), jossa kirjoittaja ja ensisijainen tiedon haltija olettaa lukijoidensa tietävän enemmän tai vähemmän yhtä paljon aiheesta. Tästä syystä yleisönsä tuntevakin kirjoittaja päätyy kirjoittamaan täysin harkitsematonta jargonia, ja perusteellisuudella pyrin kiertämään edes yhtä huonoa tekstiä tuottavaa sudenkuoppaa, josta akateeminen diskurssi on pahoin tunnettu.

Innoituksen aiheen valitsemiseen löysin musisoidessani kantelistien kanssa, jotka halusivat erikseen harjoitella hyvän sointusäestyspohjan soittamaamme kappaleeseen. Jokaisen mahdollisen kolmisoinnun löytäminen käännöksineen ja hajoituksineen esitystempoiseen sävelmään on haastavaa lähes minkä tahansa soittimen soittajalle, mutta nopean soinnutustyylin löytäminen välttäisi soittotilanteessa sen, ettei musiikkiin uppoutuminen katkeaisi.

Erilaisten kieli- ja luuttusoitinten soittajat ratkaisevat tämän nopeasti muodostettavan säestämisen ongelman usein osaamalla muutaman sointuotteen, joita liikuttamalla otelaudalla voi tuottaa toimivat sointuasteet (yleisimmin I, IV ja V) hyvin nopeasti ja kognitiivisesti vaivattomasti. Tämä ei kuitenkaan ole järkevä säestystapa kanteleelle, jossa soitinteknisesti jokaista nuottia vastaa kieli eikä soivan kielen sävelkorkeuteen voi vaikuttaa käytännöllisesti katsoen ollenkaan soittimen diatonista sävellajia muuttamatta.

Avovireissä soitetut kielisoittimet taas ratkaisevat suurimman osan vapaasäestyksen ongelmista luottamalla soivuudessa ylimmille kielipareille viritettyihin urkupisteisiin (1. ja 5. asteet), joiden avulla pelkkää soinnun pohjasäveltä vaihtamalla on mahdollisuus implikoida mitä tahansa sävelastetta ja sen tonaalista funktiota (lukuun ottamatta duurin 3. astetta.) 

Myös kosketinsoittajat lähestyvät nopean soinnuttamisen ongelmaa paljolti lihasmuistiin harjoiteltuihin urkupisteisiin ja bassoliikkeeseen perustuvalla säestämisellä. Bassosävelen päälle rakennettu desimi-intervalli värittää soinnun, ja soittokäsien horisontaalinen liike voidaan minimoida samalla tuottaen harmonisesti rikas säestys.

Edeltävän säestystyylin musikaalisuutta arvioidessa päädytään väistämättä kiistelemään makuasioista, mutta länsimaiseen harmoniaopin näkökulmasta sen suosio on ymmärrettävissä hyvinkin nopeasti.  Pelimannimusiikin ‒ kuten suurimman osan länsimaisesta musiikista ‒ melodiakieli viittaa sointuasteisiin luonnostaan kadensseineen ja sekvensseineen. Kun kaikki soinnut jätetään terssittömiksi (1. ja 5. asteen kolmisointujen ensimmäistä inversiota ja 6. astetta lukuun ottamatta), voidaan luoda kappaleeseen säestystä, joka ei koskaan riitele melodian kanssa mutta tukee silti jokaista sointua.

Sisällysluettelo