Mandoliini
Mandoliini on pelimannimusiikissa melko yleisesti käytetty kielisoitin. Se kehittyi nykyiseen muotoonsa 1700-luvulla Italiassa. Jo 1100-luvulta on mainintoja mandora-luutusta. Nykyinen malli on muotoutunut ns. napolilaisesta mandoliinista. Siinä on neljä parikieltä, joiden viritys on sama kuin viulussa g-d'-a'-e''. Soittimesta on myös 12-kielisiä ja jopa 16-kielisiä versioita.
Rakenne
Mandoliineja on monen muotoisia, päätyypit ovat ns. kuperapohjainen napolilainen sekä nykyisin yleisimmät tasapohjaiset A-malli ja F-malli.
Mandoliinien soitinperheeseen kuuluvat mandoliinin ohella mandola (toinen nimitys alttomandoliini, viritys kuten alttoviulussa), oktaavimandoliini (viritys oktaavi mandoliinin alapuolella) ja mandocello (oktaavi mandolan alapuolella). Myös kreikkalaista busukia käytetään Suomessakin. Keski-Euroopasta löytyy lukuisia muitakin erilaisia mandoliinisoittimia.
Mandoliinia soitetaan useimmiten plektralla, jolla on ollut monta nimitystä muusikoiden keskuudessa: soittolehti, kynä, letra, lehti tai plektron. Tosin on mainintoja, että pelkin sorminkin on soitettu. Plektraa pidetään etusormen ja peukalon välissä ja kieliä näpätään ylös- tai alaspäin. Tremolosoitossa soitetaan molempiin suuntiin.
1700-1800 -luvuilla lukuisissa klassisissa sävellyksissä oli osia mandoliineille. Esimerkiksi useissa oopperoissa oli mandoliiniserenadeja (mm. Mozartin Don Giovanni). Tunnetuin laajamuotoinen teos on varmaankin Antonio Vivaldin mandoliinikonsertto vuodelta 1725.
Mandoliini Suomessa
Suomeen soitin tuli 1800-luvulla autonomian aikana venäläisten kylpylävieraiden mukana. Myös Virossa soitin oli ollut suosittu. Mandoliininsoittajia molemmista maista vieraili Helsingissä 1800-luvun lopulla. Samoihin aikoihin alkoi myös mandoliinien tuonti Suomeen. Viuluun verrattuna halpana soittimena se levisi yhä tehokkaasti tavallisen kansan pariin.
Vaikka mandoliini oli suosittu kansansoitin jo 1900-luvun alussa, siitä ei ole arkistotallenteita ennen 1950-luvun loppua. Sillä esitetty musiikki oli usein aikansa modernia tanssimusiikkia. Tämä taas ei kiinnostanut perinteentallentajia ennen 1950-lukua. Oma syynsä on ollut myös sillä, että soittajat itsekin ovat vähätelleet mandoliinin asemaa. Usein viulupelimanneja pidettiin oikeina soittajina ja mandolinisteja eräällä tavalla vain hätävarasoittajina.
Mandoliinilla soitettu repertuaari oli pääasiassa samaa kuin viululla esitetty.
Seppo Sillanpää on jakanut suomalaiset kansanomaiset soittotyylit kolmeen luokkaan: 1) viulistiseen, 2) säestystääniä käyttävään ja 3) mandoliinibanjotyyliin. Tyypillisin ollut runsaasti säestysääniä käyttävä tyyli, jossa usein vapaat kielet (esim. d ja g) soivat mukana melodiankulusta riippumatta.
Mandoliinin uusi nousu suomalaisessa kansanmusiikissa alkoi 1970-luvulla yhdysvaltalaisesta bluegrassista innostuneiden muusikoiden ansiosta. Saman tien repertuaari laajeni myös suomalaiseen kansanmusiikkiin.
Tunnettuja suomalaisia mandoliinin soittajia ei montaa ole noussut esiin arkistoita. Nykysiä soittajia ovat mm. mestaripelimanni Heikki Lahti, Seppo Sillanpää, Petri Hakala, Arto Järvelä, Olli Varis, Petri Prauda, Jarmo Romppanen ja yhtyeitä mm. Helsinki Mandoliners ja Plektronite.
Kuuntele Petri Praudan ja Plektroniten soittamina
Puistolan paavin parempi sottiisi
Voit opetella Petri Hakalan opastuksella soittamaan mandoliinilla Konsta Jylhän Hurmurin.
Perinnetyylistä soittoa Paavo Salmelalta: Kakunassi (äänitetty Joroisissa 1959, SKS A577/18)
Kirjallisuus:
Juha-Matti Kurran kokoama bibliografia.