Munniharppu

muita nimityksiä: märistysrauta, suuharppu

Vanhimmat Suomesta löydetyt märistysraudat ajoittuvat keskiajan lopulle, 1400-1500 -luvuille. Kolme vanhinta munniharppua on löydetty Kuusiston linnan raunioista. Kuten muutkin Suomesta löydetyt munniharput, ne on valmistettu raudasta. Kaikkiaan museoissamme on nelisenkymmentä suuharppua eri ajoilta. Kuusiston piispanlinnan suuharppujen lisäksi keskiajalta saattavat olla Rauman pappilanhaasta sekä Turun ja Ulvilan kaupunkikaivauksista löytyneet harput. Suomen vanhimmat löydöt on tehty kaupungeista tai hallinnollisista keskuksista, kun taas nuoremmat museoiden munniharpuista ovat maaseudulta. Munniharpun voidaan olettaa levinneen Suomessa samalla tavalla kuin Virossa, ensin kaupunkeihin ja hallinnollisiin keskuksiin, sitten maaseudulle. Museosoitinten löytöpaikat osoittavat munniharpun olleen tunnettu laajalti Suomessa. Pohjoisimmat löydöt ovat Rovaniemeltä ja Oulusta. Loput museosoittimet ovat Savosta, Hämeestä, Varsinais-Suomesta ja Uudeltamaalta.

Munniharpun soittajista ja käyttöyhteyksistä Suomessa tiedetään valitettavan vähän. Tieto munniharpun soittajista on säilynyt suurimmaksi osaksi suullisena perinteenä. Muistelut koskevat vuosisadan alkupuolen soittajia ja munniharppuseppiä. Oulusta 1800-luvulta peräsin oleva munniharppu on ainoa museomunniharppu, jonka soittaja on tiedossa. Kerrotaan, että soitin on kuulunut taidemaalari R. W. Ekmanille (1809-1873).

Varhaisin kirjallinen todiste märistysraudasta on Runebergin runoelmassa "Hirvenhiihtäjät". Vaikka kyseessä on fiktiivinen kuvaus soittimesta ja soittotilanteesta, on Otto Andersson todistanut Runebergin vuonna 1825 Ruovedellä tavanneen runoelmassa mainitun märistysrautapelimannin.

"Suomen Sosialidemokraatti" -lehdessä 29. 3. 1950 on kerrottu orimattilalaisesta sepästä Villehad Helinistä, joka valmisti suuharppuja. Samassa lehdessä pari päivää myöhemmin liikemies Yrjö Segerstedt kertoo isoisänsä olleen Hyttilän kylässä Ylämaalla seppänä ja valmistaneen myös munniharppuja. Taito on periytynyt tämän pojalle Leanderille ja edelleen Yrjö Segerstedtille. Vuonna 1880 syntynyt Johannes Astola kertoi Erkki Ala-Könnille saarijärveläisestä sepästä nimeltä Holmberg, sittemmin Saarivuo. Astola oli soittanut Holmbergin tekemiä harppuja. Saarijärvellä on vaikuttanut myös Toveriksi kutsuttu erikoinen mies, joka 1900-luvun alussa oli soittanut omatekoisia munniharppuja. Halsualla on vaikuttanut vuosisadan alkupuolella munniharpunsoittaja Kusti Meriläinen. Hän on soittanut Kalle Rantalan, sepän ja musiikkimiehen valmistamaa munniharppua. Lounais­Hämeen pitäjissä kierteli niinikään vuosisadan alussa kulkuri nimeltä Vihtori Heinonen, jota myös Lotskoivioksi kutsuttiin. Lotskoiviolla oli aina mukanaan märistysrauta, jota hän soitteli palkkioksi yösijasta tai ateriasta. Toisinaan Lotskoivion soitto kelpasi tanssin, jopa häiden säestykseksi.

Hirvenhiihtäjissä mainitaan munniharpun soitto yhdessä viulun kanssa, tanssin säestyksenä. Mainintoja munniharpusta tanssisoittimena on myös suullisessa perinteessä. Tämä on todennäköisesti ollut merkittävin märistysraudan käyttöyhteys Suomessa. Muuten märistysrautaa on pidetty Suomessakin lasten, rahvaan, kerjäläisten, kulkurien tai kylähullujen soittimena.

Näin munniharppu käsitellään.

Kirjallisuutta:

Hannu Saha: Märistysrauta - köyhän miehen flyygeli. Uusi Kansanmusiikki 5/1,91. s. 18-20.

J.-P. Taavitsainen: Suuharpuista Suomessa. Kotiseutu 2/1978, s. 74-77.