Metsä on Jumalan kohtu

Sisällysluettelo

1 Metsä on jumalan kohtu

2 Luonnon helmassa: suomalaisen runon sielu

3 Kalevala ja kanteletar

4 Helvi Juvosen runoudesta

5 Suomalainen luonto inspiroi uusia runouden muotoja perinteisten rinnalle; metsästä ammentava haiku- ja tankarunous

6 Suomalaisen ja japanilaisen runon sanoin

7 Ikihongikon alaston ääni: musiikillinen runous

8 Lähdeviitteet

9 Lähteet

10 Oheiskirjallisuus

11 Äänite Belia ja vesi

Metsä on Jumalan kohtu

Luovuutemme alkuhämärää on muinainen filosofi Caldicius verrannut joskus metsään. Metsässä ei näytä olevan erityistä järjestystä ja kuitenkin kaikki on valmiina omilla paikoillaan; kerroksittain tummien varjojen peitossa olevan aluskasvillisuuden, alkuaineiden, eliöiden, kasvien ja katedraalimaista valoa hohtavan pylväikön suojissa; valmiina rönsyämään, työntymään taivaisiin ja puskemaan esiin ihmeellisiä kasveja, hedelmällisiä puita ja pensaita, kallioiden suojista ylös jumalaiseen valoon, kurkottamaan kauas ja levittääkseen hedelmiään; puhjetakseen runoksi, kukaksi, lauluksi.

Yö kietoo syleilyynsä laaksot ja vuoret herättääkseen ne hitaasti aukeavaan aamuun. Kuten metsä, myös luovuus on alati uusiutuva, menneitä lietteitä ja lahojen ruokkima; yhä uudelleen niiden hedelmöittämästä mullasta syntyy sävellys, niitty, sinfonia, pensas, runo tai laulu.

Luovuutemme metsän olemus on polveileva. Polku johtaa toisen luo, katoaa ja häviää näkyvistä yhtyäkseen jälleen laajempaan virtaan, johtaakseen meidät ajatuksemme valoon, viisautemme alkulähteille. Paluu luontoon, paluu siihen harmoniaan, jossa me kerran olimme, mutta josta meidät karkotti jokin tai itse karkotimme itsemme, on paluu alkutilaan, juurillemme, tapahtui se sitten metsän siimeksessä, runon tai musiikin ääressä. Luonnossa elämämme lukot aukeavat. Poraudumme metsässä samoillessamme läpi aikakausien ja vuodenaikojen; muistojemme kerrostumien kautta tavoitamme yksinkertaisen, kosmoksen.

Luovuuden tilaan pääsemiselle tarvitsemme tietynlaista hiljaisuuden ja tyyneyden tilaa. Filosofi Brancusi on pohtinut asiaa muotoillen, että ”taiteellinen luominen on mahdollista tasapainon ja henkisen rauhan tilassa ja että tuon rauhan voi saavuttaa itsekieltäymyksen kautta.” Samaa ajatusta henkii buddhalainen filosofia, itsensä unohtamisen filosofia. Siinä kaikkeus on erottamaton ja tällä tavoin voisimme ajatella, että maailmassa, siis taiteessakaan, ei ole erillisiä ilmiöitä. Luonnonlait säätelevät merivirtojen lailla sielumme tuotoksia ja ajatustemme toimintaa, näin taiteessamme yhdymme kaikkeuden osasiksi.

Hiljaisuuden merkitystä pohti myös amerikkalainen John Muir, joka eli Kalifornian ikimetsissä pitkään ja kertoili: ”Istun yksin aamusta iltaan lumottujen, vanhaa vanhempien metsien syvässä hiljaisuudessa. Tunnit seuraavat toistaan, eivät pitkinä eivätkä lyhyinä, loisteliaina mielikuvitukselle.”

Kun ihminen sukeltaa aarniometsän syvyyksiin, hän hyvin pian alkaa hahmottaa omaa pienuuttaan. Aika saa uuden merkityksen tai oikeastaan menettää sen. Näin tapahtuu myös syvässä luomisen tilassa. Ajatuksemme polku johtaa toiseen ja lopulta poluista alkaa hahmottua verkosto, joka muodostaa ehyen kokonaisuuden… löydämme aiheen, idean, sävelen; pulppuavan lähteen, jonka äärellä voimme viettää tuntikausia. Sama kokemus välittyy kuulijoillemme, lukijoillemme elämyksestämme kummunneen sävellyksen, runon, maalauksen ääressä.

Suuret näkijät ovat kokeneet yhä uudelleen tarpeelliseksi tehtävänsä toteuttamiselle vetäytymisen luonnon keskelle löytääkseen rauhan, levon, hiljaisuuden, josta myös luova tila kumpuaa. Myös Jeesus teki näin vetäytyessään erämaahan ennen esille astumistaan. Holmes Rolston III kirjoittaa: ”Metsä on eräänlainen kirkko. Puut lävistävät taivaan kuin katedraalin tornit. Valo siivilöityy alas, kuin värillisen lasin läpi. Lehväkatos on korkealla, kaukana päittemme yläpuolella. Syvällä metsässä olemisessa – kun jalkojen alla on maata, pään päällä ei kattoa – on jotakin joka synnyttää uskonnollisen kokemuksen.”

Metsän siimeksessä samoillessa ihminen astuu oman maailmansa rajapinnoille ja altistuu suurempien voimien, pyhän kosketukselle. Luonnon helmassa ihminen on samalla kertaa turvassa, Äiti Maan sylissä, ja samalla kertaa katoaa atomina maailmankaikkeuden suuruuteen; tämä kokemus usein saa ihmisen hiljentymään. Horisontti, joka ulottuu kauas silmän tavoittamattomiin, antaa meille myös sisäisen näköalan tunteen, joka on olennainen luovuuden synnylle. Rolstonin sanoin ”Kun saapuu korkealle kohdalle, josta katsoen metsä hallitsee maisemaa joka suunnalla ja muistaa kuinka uusi elämä syntyy uudelleen vanhasta, satojen ja tuhansien vuosien mittakaavassa, tietää ylevän merkityksen.”

Ikihongikon henkäillessä päämme yläpuolella, huikaisevan taivaan sinen alla, pohjattomiin syöksyvien maan verisuonien, puiden juurien risteyskohdassa, ajan käsityksen muuttuessa päiviksi, vuosiksi tai tuhansiksi vuosiksi asettuu ihminen paikalleen, tuntee olevansa osa kokonaisuutta ja alkaa huomata pieniä asioita, yksityiskohtia, ikään kuin herätä toisenlaiseen tietoisuuteen, jossa juuri äsken oli. Sellaisessa rauhan tilassa myös luova henki, sisäinen elämänpuu alkaa puskea versojaan, tehdä uusia silmuja, kukkia.

Etsimme taiteesta myös kauneutta. Kauneuden kokemus on syvimmiltään harmonian kokemista. ”Mitä muuta tarvitsemme taiteeseen? ” kysyy Jyrki Siukonen ja vastaa: ”rakkautta.” Pete A. Gynter on todennut, että ”totuuden käsittäminen on itsessään tunteen kauneutta edistävä elementti. Taideteoksen totuudellisuus tai ehkä jopa meidän tietomme ihmisistä ja/tai maailmasta antaa esteettisille oivalluksillemme perimmäisen voiman ja avaramman harmonian.”