Kutsun, tulla tarvitaah – Huudan toista auttajata

Projektityö
2016
Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Kansanmusiikin aineryhmä

Sisällysluettelo

1 Johdanto

2 Huutamisesta ja kutsumisesta

2.1 Kosketukset huutamiseen
2.2 Kutsuntahuutoja historiassa ja nykypäivänä

3 Konsertit matkan varrelta

3.1 Lasken lehmäni leholle
3.2 Metsäsoitto 2013
3.3 Soiva metsä 2013

4 Projektikonsertti ”Kutsun, tulla tarvitaah – Huudan toista auttajata”

4.1 Konsertin rakenne ja sisältö
4.2 Ajatuksia konsertista

5 Yhteenveto ja ”äänellä kutsuminen” uutena käsitteenä

6 Tulevaisuuden huutoja

Kuvia projektikonsertista
Video projektikonsertista
Lähdeluettelo

 

Johdanto

Seison kadun reunalla. Näen ystäväni kadun toisella puolella. Rinnassa polttaa. Minussa on kaipuu. Kaipuu hänen luokseen. Hengitän, tunnen jalkojeni alla maan vetovoiman. Avaan suuni, ponnistan. Huudan. Kutsun häntä luokseni. Ystäväni kuulee minua. Kääntyy. Hän tulee luokseni, ja me voimme kohdata toisemme …

Huutaminen, toisen kutsuminen on ihmiselle luonteva tapaa kommunikoida äänellä. Syntymähetkestä lähtien, kun ilma virtaa äänihuuliemme välistä keuhkoihin ja suun kautta ulos, käytämme ääntä vuorovaikutuksen välineenä. Voimakas äänenkäyttö on vahvojen tunteiden ilmaisutapa: ilon ja riemun, mutta ehkä vielä enemmän niin sanottujen negatiivisten tunteiden, kuten vihan, pelon, avuttomuuden ja surun.

Miksi huutaminen ja kutsuminen kiinnostavat minua laulajan ja kansanmuusikon näkökulmasta? Ehkä siksi, että ensimmäiset kansanmusiikkikosketukseni liittyvät vahvasti karjankutsuntahuutoon ja kyylaukseen.[1] Löysin näin kansanmusiikista ”luvallisen” tavan huutaa kovalla äänellä. Se tuntui silloin hyvin vapauttavalta. Kansanmusiikin opiskelussa ja muusikkona erilaisissa projekteissa olen tutustunut moniin huuto- ja kutsutapoihin ja -tekniikoihin.

Pidin kesällä 2013 konsertin ”Kutsun, tulla tarvitaah – Huudan toista auttajata”, jossa huuto-teema oli keskeinen esteettinen lähtökohta. Projektikonserttini päätti vuoden kestäneen prosessin, jossa työskentelin kolmessa konsertissa huutojen parissa.

Huutojen ja kutsujen parissa työskenteleminen nosti erilaisia kysymyksiä esille: Milloin on luvallista huutaa? Voiko huutaa ja kutsua myös hiljaisella äänellä? Minkälainen asema huutamisella ja kutsumisella on ollut elämässäni ja musiikissani? Keskeiset kysymykset liittyvät kuitenkin omaan taiteelliseen työskentelyyni. Miten kutsujen käsitteeni on muuttunut sekä taiteellinen työskentelyni huutojen parissa?

Tässä kirjoitelmassa pohdin erilaisia kysymyksiäni ja kuvaan prosessia, jossa huutojen rooli muuttuu tehokkaasta efektistä keskeiseksi esteettiseksi lähtökohdaksi. Keskeisenä ajatuksena toimi oletus, ettei huutamisella haluta pelkästään päästää omia tunteita vapaaksi vaan että siihen liittyy aina myös pyrkimys luoda kontaktia. Huuto on aina myös jonkinlainen kutsu, ajatus ja toivo siitä, että joku kuuntelee.

Ensimmäisessä kappaleessa pohdin henkilökohtaisia kosketuksia huutamiseen arjessa ja kansanmusiikin perinteessä. Toisessa kappaleessa esittelen kolme konserttia, joissa käytin huutoja erilaisilla tavoilla. Kolmannessa kappaleessa kuvailen konsertin rakennetta, omia havaintojani ja konsertin palautetta. Neljäs kappale on prosessini yhteenveto sekä katse tulevaisuuteen. Esittelen siinä myös työskentelyprosessissa syntyneen käsitteen ”äänellä kutsuminen”

[1] “Dynamiikaltaan karjankutsunta on voimakasta, sävyltään taas metallista ja terävää. […] Ruotsalaisessa kansanperinteessä kyylaus on hieman kepeämpää ja notkeampaa kuin suomalaisessa karjankutsuntahuudossa.”
(A. Puurtinen)