Kantele on suomalainen nimitys kielisoittimelle, jollaisia on myös Suomen naapurikansojen alueella. Virossa soittimen nimi on kannel, Latviassa kuokles, Liettuassa kankles ja Venäjällä gusli.

Ennen 1800-lukua kanteleet tehtiin yleensä kovertamalla yhdestä tai kahdesta puupalalasta. Yhdestä palasta tehdyt koverrettiin joko alta tai sivulta. Kahdesta palasta tehdyt koverrettiin päältä päin ja ja sen jälkeen kansi liitettiin tuohivanteella. Kielet kiinnitettiin toisesta päästä puutappeihin ja toisesta päästä metallivartaaseen. Koverretut kanteleet valmistettiin kuusesta, männystä, haavasta tai lepästä.

Kopio Antti Rantosen kanteleesta, rakentaja Rauno Nieminen.

Kuvaaja: Vertti Teräsvuori

Kielet olivat alkujaan jouhista tai jänteistä tehtyjä. Myöhemmin kieliä alettiin tehdä metallista: vaskesta tai teräksestä. Kielien määrä oli viidestä aina jopa viiteentoista.

1800-luvulla kanteleita alettiin rakentaa myös laudoista. Tätä kantelemallia kutsutaan laatikkokanteleeksi. Mallin ensimmäisiä kehittäjiä oli Elias Lönnrot. Kielten kiinnitys muuttui vartaasta nastoiksi, niin että jokainen kieli kiinnitettiin omaan nastaansa. Kielien määrä kasvoi jo yli 20:een.

1920-luvulla Paul Salminen kehitti kanteleeseen vipukoneiston, jonka avulla kanteleella pystyttiin soittamaan kromaattisesti. Idean soittimen muutoksiin hän sai konserttiharpusta. Tällä hetkellä suurimmissa kanteleissa on jopa 39 kieltä.

Nykyään enimillään 15-kielisiä kanteleita kutsutaan yleisesti pienkanteleiksi.

Kanteleesta on vuosisatojen mittaan tehty hyvin erilaisia versioita: esimerkiksi Kansallismuseon kokoelmissa on kielimäärältään kaikkia kanteleita 5 ja 16 kielen väliltä. Lisäksi siellä on 18-, 19-, 22-, 25-, 28- ja 29-kielisiä kanteleita. Varhaisimmassa museoissa olevassa kanteleessa on kaiverrettuna vuosiluvut 1698 ja 1699.

Muutamilla alueilla kanteleensoitto on kehittynyt niin omintakeisella tavalla, että on alettu puhua näistä tyyleistä ja myös alueen kanteleista paikkakuntien nimillä, kuten Saarijärven kantele ja Perhonjokilaakson kantele.

Kanteleen asema suomalaisessa kulttuurissa on merkittävä. Sen synnystä on kansanrunoudessa monia kuvauksia – esimerkkinä Simana Sissosen Ilomantsin Mekrijärvellä vuonna 1877 A. Boreniukselle laulama runo (SKVR VII1, 625 a.):

Koverretut kanteleet

Musiikki

Kanteleella soitettiin runolaulun tai tanssien säestykseksi, toisten kuunneltavaksi ja myös pelkästään soittajan omaksi iloksi. Sitä on kuvannut esimerkiksi A.O. Väisänen Jaakko Kuljun soiton tallentamisen yhteydessä vuonna 1917 Suojärvellä.

Viisikielisen kanteleen musiikki on perustunut diatoniseen viisisävelikköön (pentakordi), jossa terssi on ollut joko pieni, neutraali tai suuri.

You are missing some Flash content that should appear here! Perhaps your browser cannot display it, or maybe it did not initialize correctly.

5-kielinen kantele, Soitin 2004 -projekti

Musiikkia 5-kielisellä, soittajana Arja Kastinen.

Soittotyylit

Viisikielistä kannelta soitettaessa lyhin kieli on aina lähinnä soittajaa. Itä-Suomessa soittotyyli oli useimmiten ns. yhdysasentoinen eli oikean ja vasemman käden sormet olivat toistensa lomassa näppäilemässä kieliä. Pohjanmaalla näppäilyyn yhdistettiin sulkusoittoa, jossa toinen käsi sammuttaa osan kielistä ja toinen soittaa sointuja. Yleensä soitettuja kieliä ei sammuteta, vaan kielten annetaan soida.

Viisikielisen ja muiden pienkanteleiden soittotyyliin liittyy oleellisesti muuntelu: lyhyitä sävelaiheita muunnellaan jatkuvasti soiton aikana.

Laatikkokanteleet

Laatikkokanteleiden kehitys alkoi 1800-luvulla. Soittimien kielimäärä nousi jo yli 20:n. Soittimien muoto oli sama kuin ennenkin, mutta ponnen ja vartaan sijaan tulivat kielten kiinnitykseen nastat, kanteleen perä oli joko suora tai pyöreä (kuten Perhonjokilaaksossa tai Keski-Suomessa)

Laatikkokanteleiden soitto on perinteisesti tapahtunut lyhyeltä sivulta, eli samaan tapaan kuin pienkanteleillakin. Vasta koneistokanteleen mukana alkoi soittaminen niin, että bassokielet olivat lähinnä soittajaa.

Kanteletta on pidetty joko soittajan polvilla tai pöydällä. Soittoasento on ollut eroasentoinen eli toisella kädellä on soitettu melodiaa ja toisella sointuja.

Ns. Korpiselän kanteleen kopio, rakentaja Rauno Nieminen.

Kuvaaja: Vertti Teräsvuori

Laatikkokanteleita on käytetty erityisesti tanssisoitossa, joten ohjelmisto on ollut sama kuin viulupelimanneilla. Ensimmäisen valtakunnallisesti tunnetun kanteleensoittajan, Kreeta Haapasalon, ohjelmistossa oli myös kansanlauluja ja hengellistä musiikkia.

Koneistokantele

Paul Salminen kehitti 1920-luvulla vipukoneistolla varustetun kanteleen. Hänen tarkoituksenaan oli kehittää soitin, jolla pystyttäisiin soittamaan eri sävellajeissa eikä vain diatonisen asteikon pohjalta. Kanteleen rakenne muuttui myös niin, että kielitapit olivat kaarevassa muodossa entisen suoran sijaan. Yhtenä esikuvana oli konserttiharppu koneistoineen.

Samoin sammutuslauta otettiin käyttöön, aikaisemmissa kantelemalleissa se ei ollut yleinen, vaan kielet soivat usein vapaasti tai ne sammutettiin kädensyrjällä.

Soittimen muutosten myötä kansanmusiikin ja tanssimusiikin ohella kanteleella alettiin soittaa yhä enemmän myös klassisen musiikin teoksia.

Viimeisin askel on ollut kanteleen kehittäminen sähkökanteleeksi, 39-kieliseksi soittimeksi, joka on kokonaan kiinteää puuta ilman kaikutilaa.

Musiikki

Outi Linnaranta: Maaherran polska

Artikkeleita:

Ala-Könni, Erkki (1963): Kreeta Haapasalo. Kalevalaseuran vuosikirja 43. s. 300-310.

Kastinen, Arja (1993): Vanja Tallas – Kanteleensoittaja kahden musiikkikulttuurin murroksessa. Musiikin Suunta 3, s. 17-24.

Laitinen, Heikki: A. O. Väisänen ja kantele (Kantele 2/2007)

Smolander-Hauvonen, Annikki: Paul Salminen (Kantele 2/2009)

Väisänen, A.O. (1931): Kantele ja hyppivä puuhevonen. Kalevalaseuran vuosikirja 11,  s. 159-165.

Väisänen, A.O. (1933): Kantele ja ym. soittimet suomalaisissa arvoituksissa. Kalevalaseuran vuosikirja 13, s. 367-388.

Väisänen, A.O. (1928): Kantelerunojen todellisuuspohja. Kalevalaseuran vuosikirja 8, s. 281-303.

Väisänen, A.O. (1934): Vepsäläinen kantele. Kalevalaseuran vuosikirja 14, s. 242-251.

Väisänen, A.O.: Väinämöisen kantele kuvissa. Kalevalaseuran vuosikirja 5, s. s. 191-217.

Lukuisia artikkeleja Kanteleliiton verkkosivuilla:
http://kantele.net

Kansallismuseon kokoelmissa olevat kanteleet

Kansallismuseon kokoelman kanteleet (tällä hetkellä 78 soitinta)

Kanteleen synnyn kuvaus kansanrunoudessa

Simana Sissosen Ilomantsin Mekrijärvellä vuonna 1877 A. Boreniukselle laulama runo (SKVR VII1, 625 a.):

Laski päivän suovesiä,
päivän toisen maavesiä
kolmannen kosen vesiä,
puuttui pursi Väinämöisen,
takeltui veno jumalan,
ei tieä, kivelle puuttui,
ei tieä, haolle puuttui.
Virkki vanha Väinämöinen:
"Katsos, nuori Joukamoinen,
kivelläkö vai haolla!"
Katso nuori Joukamoinen:
ei kivellä, ei haolla,
hauin on suuren hartiolla,
purstolla lohen punasen,
veen koiran koukkuluilla.
Virkki vanha Väinämöinen:
"Oi oot nuori Joukamoinen,
veäs veitsi viereltäsi,
veä veitsi, riisu rauta,
tempoa terävä miekka,
veä haukkia vetehen!"
Tuopa nuori Joukamoinen
veti veitsen viereltänsä
veti haukia vetehen,
ei hauki totellut tuota,
miekka mullaksi mureni.
Itse vanha Väinämöinen,
kun veti melan merestä,
lapiansa lainehesta,
veti haukia vetehen;
ei mela totellutkana,
hauki mullaksi mureni,
muru purtehen putosi.
Tuopa vanha Väinämöinen
katselevi, kääntelevi
Hiien hauin päärania;
virkki vanha Väinämöinen:
"Mitäs tuosta seppä saisi?"
Katso seppo Ilmarinen;
virkki seppo Ilmarinen:
"Saapi seppä kantelehen."
Virkki vanha Väinämöinen:
"Mistäs koppa kantelehen?"
Virkki seppo Ilmarinen:
"Hiien hauin leukaluista."
"Mistäs naulat kantelehen?
"Hiien hauin hampahista."
"Mistäs kielet kantelehen?"
"Hiuksista hiien vaimon,
Hapsista pahan emännän."
Sai kantele valmihiksi,
Soitti nuoret, soitti vanhat,
soitti piiat, soitti piltit,
soitti keski kertasetki,
soitti miehet etc. –
Virkki vanha Väinämöinen:
"Tuokoas iloni tänne,
kantoote kanteleeni
miehen saanehen käsille,
pyytänehen polvuksille,
sormille sovittajansa!"
Siitä vanha Väinämöinen
istuihen ilokivelle,
laulupaaelle panihen;
soitti vanha Väinämöinen,
soitti päivän, soitti toisen,
soitti päivän kolmannenki,
sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantele pakisi;
ei sitä veessä ollut
yheksän emän alassa,
ku ei tullut kuulemahan
Väinämöisen soitantoa.