Cittern ja samankaltaiset kielisoittimet tämän päivän pohjoismaisessa kansanmusiikissa

Sisällysluettelo

1 Johdanto

1.1 Taustaa ja projektin tavoitteet
1.2 Henkilökohtainen tulokulma

2 Menetelmät ja aineistot

3 Käsiteltävät soittimet

3.1 Cittern
3.2 Bouzouki
3.3 Mandola

4 Haastateltavien esittelyt

5 Vastausten koonti

5.1 Soittimien nimeämisestä
5.2 Soittimien roolit

5.2.1 Melodiasoitto
5.2.2 Säestyssoitto

5.3 Ajatuksia soitinten tilanteesta pohjoismaisessa kansanmusiikissa

5.3.1 Maa- ja soittajakohtaiset eroavaisuudet ja yhtäläisyydet
5.3.2 Ajatukset soittimien nykytilasta ja tulevaisuudesta

6 Pohdintaa

6.1 Nimiasiasta
6.2 Soittotekniikasta ja soinnista
6.3 Yleistä loppupohdintaa

Lähteet

 

Johdanto

Taustaa ja projektin tavoitteet

Termillä Pohjoismainen kansanmusiikki viitataan useimmiten valtavaan kirjoon erilaisia tyylipiirteitä, joita on esiintynyt Pohjoismaiksi kutsutulla alueella. Osa mainituista tyylipiirteistä on yhteisiä useimmille Pohjoismaille, ja osa taas on paikallisia erikoisuuksia. Musiikillisten vaikutteiden monimuotoisuuden ja joissain tapauksissa yleiseurooppalaisuuden vuoksi voisikin olla parempi puhua esimerkiksi kansanmusiikista Pohjoismaissa. (Aksdal 1998, 132–133.)  Tästä problematiikasta huolimatta, lukemista helpottaakseni, käytän pohjoismainen kansanmusiikki -käsitettä kattoterminä Pohjoismaissa soitetulle kansanmusiikille.

Koko tutkitun historiansa ajan Pohjoismainen kansanmusiikki on ollut jatkuvan kehityksen ja muutoksen alainen niin sävelmistöltään kuin soittimistoltaankin. Muutoksen suuntaan vaikuttavia tekijöitä on useita, kuten musiikin funktiot yhteisöissä, elinolojen ja yhteiskuntien kehittyminen sekä alueiden välillä aikojen saatossa levinneet vaikutteet. (Häggman 1998, 133.)

1600-luvun alkupuolella Pohjoismaihin Saksasta ja Englannista levinnyt ja 1800-luvulle tultaessa valtaosassa pohjoismaisia alueita hallitsevaksi soittimeksi noussut viulu löysi nopeasti oman paikkansa pohjoismaisessa musiikkiperinteessä. Niin ikään 1750-luvulla pohjoismaisiin kyliin tiensä löytänyt klarinetti ja 1860-luvulla sekä Saksasta että Venäjältä saapunut, pelimannien alun perin karsastama, haitari ovat löytäneet paikkansa pohjoismaisessa pelimannimusiikissa. (Aksdal 1998, 156–166.)

Vuoteen 2018 tultaessa näiden soittimien lisäksi mm. myös kitara, basso, koskettimet ja lyömäsoittimet ovat yleisesti hyväksyttyjä instrumentteja pelimannimusiikin esittämiseen. 1960-luvulla alkaneen kansanmusiikin uuden aallon myötä asenneilmapiiri soittimistoa ja esitystapoja kohtaan on muuttunut sallivammaksi, ja vain mielikuvitus on rajana uusien äänilähteiden ja musiikillisten vaikutteiden hyödyntämisessä.

Tässä työssäni syvennyn 1960- ja 1970-luvuilla Brittein saarilla kehitettyihin suurikoppaisiin, parikielisiin kielisoittimiin, kuten cittern ja irlantilainen bouzouki, jotka molemmat ovat syntyneet vanhempien kielisoitinten pohjalta ja ovat hitaasti mutta varmasti kasvattaneet suosiotaan kansanmuusikoiden keskuudessa. Nimellä ”cittern” viittaan Stefan Sobellin rakentaman ja citterniksi nimeämänsä 10-kielisen soittimen kaltaisiin instrumentteihin, vaikka nimi itsessään juontuukin huomattavasti varhaisemmasta soittimesta. Ensisijaisesti haluan työssäni selvittää, onko mainitsemieni soittimien tarkoitus korvata tai imitoida kansanmusiikkiyhtyeissä perinteisesti käytettyjä soittimia vai onko citternille ja samankaltaisille soittimille syntymässä tai jo olemassa oma, uniikki paikkansa ja perinteensä pohjoismaisessa kansanmusiikissa. Tämän lisäksi minua kiinnostavat erilaiset soittotyylit, jotka ovat syntyneet tarpeesta istuttaa kyseiset soittimet pohjoismaiseen kansanmusiikkiin. Mitä näillä soittimilla halutaan ilmentää? Millaisia soittoteknisiä asioita niihin liittyy? Mistä soitossa esiintyvät elementit on lainattu? Miksi juuri kyseiset soittimet ovat päätyneet nykypelimannien käyttöön?

Saadakseni vastauksia näihin kysymyksiin olen haastatellut 13:a kielisoittajaa eri puolilta Pohjoismaita ja heidän vastaustensa pohjalta koostanut ajantasaisen katsauksen citternin ja samankaltaisten kielisoittimien käyttötavoista ja tämänhetkisestä tilanteesta pohjoismaisessa kansanmusiikissa.

 

Henkilökohtainen tulokulma

Olen aloittanut musiikkiopintoni seitsemänvuotiaana klassisella kitaralla, joskin jo alle kouluikäisenä kävin kokeilemassa musiikkileikkikoulua viisikielisen kanteleen kanssa, huonolla menestyksellä. Sittemmin olen sähkökitaran ja -basson ohella soittanut mandoliinia, josta tuli pääinstrumenttini aloittaessani kansanmuusikon opinnot Karelia-ammattikorkeakoulussa vuonna 2010. Opintojeni aikana aloin kaivata soitinta, jolla voisin säestää laulua, tai melodiasoitinta matalammasta rekisteristä ja päädyin ottamaan isäni irlantilaisen bouzoukin ikuiseen lainaan. Seuraava askel oli 10-kielinen oktaavimandoliini, jonka tilasin soitinrakentaja Anders Liljeströmiltä. Hämmennyksen määrä oli suuri, kun opettajani ja tulevat kollegani kutsuivat soitintani nimellä ”cittern”. Mietin, että eikös cittern ollutkaan se joskus satoja vuosia sitten Länsi-Euroopassa soitettu tinkeä-ääninen kielisoitin. Asiaan perehtyminen paljasti minulle, että nykyään suurikoppaisia,  viidellä metallikieliparilla ja otelaudalla varustettuja, plektralla soitettavia soittimia voidaan kutsua nimellä cittern.

Kyseisten soittimien nimiin liittyvä epäselvyys muistuttaa olemassaolostaan aina, kun keskustelen käyttämistäni instrumenteista uuden ihmisen kanssa. Tämä taas on patistanut minua ottamaan selvää soittimista käytettyjen nimien taustoista sekä kunkin soittimen historiasta ja erityispiirteistä. Minua kiinnostaa myös yksityiskohtainen tieto soittimien teknisistä ominaisuuksista sekä soittoteknisistä seikoista. Voin hyödyntää näitä tietoja omassa työskentelyssäni ja välittää niitä myös muille soittimista kiinnostuneille. Kitara ja mandoliini eivät enää juurikaan esittelyä kaipaa, mutta citterniä, irkkubouzoukia, mandolaa ja muita samankaltaisia soittimia ympäröi vielä tänäkin päivänä jonkinlainen arvoituksellisuuden harso.