Jouhikko

Jouhikko on polvien välissä soitettava jousisoitin. Soitin oli 1900-luvun alkuun asti erityisesti tanssien säestyssoitin Karjalassa ja Itä-Suomessa. Jouhikossa on kahdesta neljään kieltä, joista yhtä tai kahta sormitetaan, ja muut ovat bordunakieliä.

Jouhikko on 50-70 cm pitkä. Soittimen tavallisesti suorasivuinen kaikupohja on koverrettu puusta ja varustettu kannella. Kaikukopan jatkeena on tappipuoli, johon kielet on kiinnitetty viritystapeilla. Melodiakieltä (tai –kieliä) lyhennetään käsiaukkoon pujotetun vasemman käden sormien selkämillä. Jousi on oikeassa kädessä. Soittimen kaikukoppa nojaa soittajan reisiin.

Feodor Pratsu

Feodor Pratsu soittaa jouhikkoa Impilahden Koirinojalla v. 1916. Kuva: Museovirasto.

Kuvaaja: A. O. Väisänen

A.O. Väisänen tallensi vanhan perinteen viimeisten soittajien esityksiä 1910-luvulla Karjalassa ja Savossa. Erityisesti impilahtelaisen Feodor Pratšun esittämät sävelmät ovat olleet uudempien soittajapolvien suosiossa.

Soittimen muita nimityksiä ovat suomeksi jouhikas, jouhikannel, viroksi hiiukannel tai rootsikannel, ruotsiksi tal(l)harpa tai stråkharpa. Jouhikon tunnetuin länsieurooppalainen sukulaissoitin on walesilainen crwth.

Yleinen historia

Jouhikko tai jouhikantele on jousella soitettava lyyrasoitin. Lyyran historia ulottuu tuhansien vuosien taakse itäiselle Välimerelle. Lyyransoittajista löytyy kuvia noin kolmen tuhannen vuoden takaa. Jousi on kehitettiin todennäköisesti Keski-Aasiassa ensimmäisellä vuosituhannella. Eurooppaan se kulkeutui islamilaisilta alueilta noin 1000-luvulla.

Lyyraa soitettiin keskiajalla Välimeren Ranskan rannikolta Karjalaan asti ulottuvalla vyöhykkeellä. Näppäiltävää lyyraa alettiin mahdollisesti ensimmäiseksi soittaa jousella Brittein saarilla. Sieltä se kulkeutui Shetlannin ja Norjan kautta Ruotsiin ja edelleen Viroon ja Suomeen. Jousella soitettava lyyra säilyi pisimpään Savossa ja läntisessä Karjalassa sekä Viron länsirannikon saaristossa.

Vanhin jouhikkokuva Pohjolassa on Trondheimin tuomiokirkossa on 1300-luvun alusta oleva veistos, joka esittää jouhikkoa soittavaa miestä. Christian Jensønin 1646 sanakirjan mukaan talonpojat soittivat Norjassa jouhigiigaa (hårgie tai haargie).

Soitinta kutsuttiin kirjallisuudessa pääasiassa jouhikanteleeksi (esimerkiksi K.A. Gottlund)Suomalaisten jouhi-kantele vuoteen 1928 asti, jolloin A.O. Väisänen otti soittimesta käyttöön sen rajakarjalaisen nimityksen jouhikko. Soittimen kansanomaisia nimityksiä ovat olleet: jouh’kannel, jouhikko, jouhikas ja jouhikannel. ’Jouhi’ viittaa jouseen, jolla soitinta on soitettu. Erotukseksi jouhikanteleesta käytettiin sormin soitettavasta kanteleesta nimitystä sormikantele.

Muualla Euroopassa vastaavia jousella soitettavia lyyrasoittimia ovat olleet mm. crwth (Wales), gue (Shetland), rotte (Saksa). Viron hiiukannel ja Ruotsin talharpa ovat jouhikon lähimmät sukulaiset.

 

Suomalainen jouhikko

Jouhikon käytöstä Suomessa on tietoja vain Savosta ja Karjalasta. Jouhikkoa on käytetty tanssisoittimena ja laulun säestyksessä. Jouhikon ja kanteleen soittajat säestivät myös yhdessä tansseja. Haitarin tullessa Karjalaan 1840-luvulla sillä soitettiin aluksi samoja sävelmiä kuin kanteleilla.

Sävelmiin liittyvistä tansseista on hyvin vähän tietoja. Maanitukset ja ripatskat olivat luonteeltaan improvisoivia. Soittaja on soittanut niin kauan kuin tanssijat ovat tanssineet, ja improvisoinut kappalettaan niin pitkään kuin on ollut tarve. Tanssit saattoivat kestää tunti- jopa päiväkausia.

Maanituksia ja ripatskoja voi verrata kanteleella soitettuihin vastaaviin sävelmiin, joiden kanssa ne edustavat samanlaista sävelmaailmaa. Soittivathan sormi- ja jouhikanteleen soittajat yhdessä tansseja. Soitolle on ominaista jatkuva muuntelu, improvisointi. Usein muunnellaan kahden tahdin mittaista aihetta siten, että kappaleen lopussa on etäännytty jo kauaksi siitä aiheesta millä aloitettiin. Kappale on koottu itse asiassa monista pienistä teemoista, joita muunnellaan niin kauan kuin huvittaa.

 

Jouhikon rakenne

Kaikki jouhikot ovat yleensä olleet soittajiensa tekemiä, niinpä ne ovat myös olleet eri kokoisia ja muotoisia. Pituus on vaihdellut 40-80 cm:n välillä, leveys 14-19 cm ja paksuus 4-9 cm. Rakennusaineena ovat olleet koivu, leppä, mänty ja kuusi. Koppa on ollut yleensä yhdestä puusta koverrettu, johon kansi on liitetty nauloilla tai tuohivanteilla. Kieliä on ollut kaksi tai kolme.

Jouhikossa on käytetty jouhi-, suoli-, muovi- ja metallikieliä. Jouhikkoon ei voi ostaa soitinkaupasta jouhikonkieliä, vaan ne on valittava muihin tarkoituksiin tehdyistä kielistä tai materiaaleista. Luonteenomaisen jouhikkosoinnin suhisevan saa hevosen häntäjouhista tehdyillä kielillä.

Ilman kosteuden vaihteluihin reagoimattomat kielet jouhikkoon voi tehdä kalastussiimasta. Sointi on hyvin lähellä jouhikielistä. Suolikielet saa helpoimmin ostamalla viulun tai alttoviulun suolikieliä.

 

Viritys, asteikot ja sormitus

G-vireisen jouhikon viritys on yleensä a1-d1-g1 . Ensimmäinen kieli g1, jota soitetaan vain jousella on asteikon perussävel. Toinen kieli on bordunaääni, d1. Asteikon toinen sävel, a1 saadaan soittamalla kolmatta kieltä vapaana. Seuraava sävel, b1 tai h1, soitetaan etusormella. Keskisormella soitetaan c2 ja cis2. Nimettömällä d2 ja pikkurillillä e2 ja siitä ylöspäin. Kaksikielisen jouhikon kielet viritetään joko kvintin tai kvartin päähän toisistaan. Pratsun ja Vaittisen soittimien viritystaso on ollut f:ssä.

 

Äänitteitä:

Feodor Pratsun jouhikosta tehdyn kopion asteikko. Rakentanut Rauno Nieminen.

Musiikkia Pratsun jouhikosta tehdyllä kopiolla.

 

Feodor Pratsu: Laulu (1916, äänittäjä A.O. Väisänen)

 

Linkkejä:

Laajempi Jouhikko-sivusto Sibelius-Akatemiassa

Rauno Niemisen sivusto