Musiikin muisti 2 – Lauluja menneiltä ajoilta

Sarja vie meidät suomalaisen kansanlaulun kiehtovaan historiaan upeaäänisten muusikoiden johdattamana.

1. osa: Runolaulu
2. osa: Loitsusta kehtolauluun
3. osa: Virsiä ja balladeja
4. osa: Arkkiveisusta polskaan
5. osa: Rekilaulu

1. osa: Runolaulu

Runolaulua juhlasta ja arjesta, Sammosta, rakkaudesta.

Karjankutsut
Esiintyjät Anna-Kaisa Liedes, Maari Kallberg, Outi Pulkkinen, Eila Hartikainen, Sirkka Kosonen.

Laulun juuret ovat kutsuissa ja huhuiluissa. Karjan kutsuhuudot säilyivät Suomessa elävänä perinteenä paikoin 1980-luvulle saakka.

Joko ruvennen runolle
Esiintyjät Heikki Laitinen, Pekko Käppi, Eero Turkka, Anna-Kaisa Liedes, Maari Kallberg, Outi Pulkkinen, Taito Hoffren, Eila Hartikainen, Sirkka Kosonen.

Laulajan alkusanat esitetään tyypillisenä kalevalaisena vuorolauluna, jossa esilaulaja aloittaa ja muut kertaavat.

joko ruvennen runolle / ilman kirjatta ilolle / vaikka oikein en osanne / tehä virttä viisahasti / en ole runon sukua / enkä loihtulaulajoita / kuulen ulkoa runoja / läpi sammalen sanoja / läpi lauan laulajoita / läpi seinän soittajoita / pankame käsi kätehen / sormet sormien lomahan / ei sampo sanoja puutu / luottehia lemminkäinen

Sampo
Esiintyjä Taito Hoffren

Tunnetuimpiin runolauluihin kuuluu Arhippa Perttusen Sampo, jonka Elias Lönnrot merkitsi muistiin Vienan Karjalan Latvajärvellä huhtikuussa 1834 ja joka vaikutti suuresti vuotta myöhemmin ilmestyneen Kalevalan rakenteeseen ja sisältöön. Sampo on aineellisen hyvinvoinnin lähde, joka kuitenkin taistelun melskeissä murentuu meren syvyyteen. Seuraavassa laulun alkuosa, jossa Sampo syntyy sepän pajassa mahdollisimman mahdottomista aineksista.

Pohjolahan mentyöön
pohjon akka harvahammas
pani sammon laaintaan
kirjokannen kirjantaan
yhen joukosen sulasta
yhen otrasen jyvästä
yhen villan kylkyöstä
maiosta mahovan lehmän
yhden värttinän murusta

sillon seppo ilmorinen
päivät sampuo rakenti
kirjokantta kilkutteli
yöt neittä lepyttelööpi

saapi sammon valmihiksi
kirjokannen kirjatuksi
ei neittä lepytetyksi

siit on jauho uusi sampo
kirjokansi kiikutteli
jauho purnon puhtehessa
jauho purnon syötäviä
jauho purnon myötäviä
kolmannen pieltäviä

niin ihastu pohjon akka
anto oman tyttärehe
sepolle ilmoriselle
ikusekse puolisokse
kainaloisekse kanakse
sijansa levittäjäkse

Kuin minun tuttuni tulisi
Esiintyjä Outi Pulkkinen
594. Juva. Ahlman, F. F. n. 84. – 1858.

Tunnetuin ja rakastetuin kalevalainen rakkausruno. Kalevalainen lyriikka oli naisten taitolaji. Lyriikassa nainen saattoi rohkeastikin tuoda julki salaisia ajatuksiaan.

Kuin miun tuttuni tulisi,
Ennen nähtyni näkyisi,
Kohta suuta suikkajaisin,
Levittäisin leukapieltä.
5 Mutt’ ei kuulu kultaistani!
Sitt’ on illalla ikävä,
Maata pannessa pahempi,
Äsken yöllä äitelämpi,
Havaitessa haikiampi,
Olla yötä yksinänsä,
Sängyssä ukottomassa:
Ei kutaana kumppalina,
Kuka suuta suikkajaisi,
20 Kuka syyhyttäis’ sivuja,
Kupeita kutkuttaisi.
Tule, turko, tuutuhuni,
Astu, armas, sänkyhyni!
Enpä kauvan kutsukkana,
30 Kyll’ sen luonto luoksein tuopi,
Weri vierehen vetääpi.
Sitte tuutuun tultuasi:
Liki, liki, lintuiseni!
Kuki, kuki, kultaiseni!

Kuule neito, häälaulu
Esiintyjät Anna-Kaisa Liedes, Maari Kallberg, Outi Pulkkinen, Eila Hartikainen, Sirkka Kosonen.

Ystävättärien jäähyväislaulu ja itketysvirsi morsiamelle Karjalasta.

Seremoniallisten runojen aiheet ja muoto ovat peräisin vanhemmalta kantasuomalaiselta ajalta. Häät olivat esikristillisen ajan suurimpia juhlia Suomessa. Kalevalainen yhteislaulu perustuu tarinan hallitsevan esilaulajan ja kertaavan kuoron vuorovaikutukseen. Häät kestivät useita päiviä alkaen morsiamen kodin haikeista lähtöseremonioista uuden kodin riemukkaaseen tutustumisjuhlaan. Morsian vaihtoi sukunsa sulhasen sukuun ja muutti kodistaan vieraaseen ympäristöön, usein kauas kodistaan.

kuule neito kui mie laulan,
jo on ottajat ovilla
veräjillä viejät miehet
niinkös luulet, neito rukka,
luulet kuuksi vietäväisi
päiväksi otettavaisi
vaan on ouot orjareissut,
ikuiset opintareissut
niinkö luulit meiän neito,
työt loppui, huoli väheni

Kaikki:
kyllä huntu huolta tuopi,
liinat liikoja sanoja
palttina pahoa mieltä

AK yksin:
itke neito naitaessa,
vierettele vietäessä
ku et itke naitaessa,
niin itket ikäsi kaiken.

Esilaulaja + kuoro:
la mie laulan siskolleni
kukun kultarinnalleni
nyt meistä ero tuleepi,
eroleipä leikatahan
nimi toinen annetahan

Laulan tammen tanhualle, juhlan lopetuslaulu
Eila Hartikainen, Sirkka Kosonen.

Laulaja lopettaa ja kiittää isäntäväkeä, toivottaen talolle hyvää onnea.

pois lähen talosta tästä
tästä lähen pois talosta
mie laulan tähän talohon
laulan tammen tanhualle
tammelle tasaiset oksat
oksat oltta vuotamahan
viinoa vilittämähän
joka oksalle omenan
omenalle kultapyörän
kultapyörälle käkösen
kun käki kukahteloovi
sit syän pakahteloovi

2. osa: Loitsusta kehtolauluun

Kalevalaista loitsua ja rohkeaa erotiikkaa, verisiä tarinoita ja lapsen liekutusta.

Lemmennosto, loitsu
Esiintyjä Eila Hartikainen.

Alkuperäissanat taltioitu: Vappu Kalpii, Rautjärvi

Loitsujen esittämistavasta Suomessa 1799 matkaillut Giuseppe Acerbi kirjoittaa:

”Eräitä ns. lukuihin kuuluvia ei lainkaan lauleta, vaan esitetään asiaankuulumattomilta salaa matalalla äänellä hymisten ja samalla hirveästi elehtien.”

Tyttären tärkein tehtävä oli päästä naimisiin ja tuottaa jälkeläisiä. Vanhempien tehtävä oli huolehtia siitä, että näin tapahtuu. Elias Lönnrot kertoo, että häntä pyydettiin loitsimaan lempeä jo tyttövauvoille. Useimmiten loitsijana oli vanhempi nainen, loitsittava nuori neito, instrumentteina olivat vesi ja koivunlehdet ja teksti oli suorasukaista ”nostatusta”, jossa neito ”pestiin” houkuttelevaksi miesten silmissä.

Minä pesen pienoistani,
puhdistelen pulmustani,
tällä vienolla vedellä,
vaahtosella vastalla,
pesen piian peräkkääksi,
punaposki puolukaksi,
pesen nuorra naitavaksi
vihantana vietäväksi.
Älköön kateen kierosilmät,
naljasilmä naapurisi
lennättäkö Lemmonnuolta,
vihan säihkyvän säteitä,
eikä kieltä katkerata,
sarvipäisiä sanoja,
kateellista katsantoa,
kohden tätä tyttölasta,
tätä pientä piikaistani.
Nouse lempi liehumahan,
kunnia kukoistamahan,
lähteköön lepästä lempi,
kihotkohon kiukuasta,
löyly luokoon sulhasia,
rapakivet rakkautta.
Nouse lempi liehumahan,
kunnia kukoistamahan,
kule kuu, palate päivä,
pala nuorten miesten mieli,
kohden tätä tyttö lasta,
tätä pientä piikaistani
syän syttyköön tulehen,
povi polttohon kovahan
jott’ ei saisi öissä maata,
eikä päivällä lepoa,
ennen kuin yhteyhen saavat
saavat toinen toisiansa,
makamahan mahan päällä,
päästä kilkit kiikkumahan,
lemmenlihas liikkumahan,
jott’ tää liikuis liha sylissä
kävis kätkyt kainalossa.
Oi, Ukko ylinen Luoja,
Kaikkivalta kaitsijamme,
lemmetuoja turvallinen,
idätä idästä pilvi
länkä lännestä lähetä,
vihmo vettä taivosesta,
simaa pilvistä pirota,
huiskahuta hunajata,
kohden tätä tyttölasta,
tätä pientä piikaistani.

Autas eukkonen minua, reipas hävytön laulu
Esiintyjä Pekko Käppi
SKVR XV 399. [Etelä-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 14:26-27. [1837.]

Myös miehet lauloivat eroottisia lauluja, mukana oli uhoa ja näyttämisen halua, hurttia huumoria johon sekoittui myös omia epävarmuuden tuntoja. Tuttua myös nykyihmisille.

Tämän runon tallensi muistiin Elias Lönnrot, jonka rohkeimmat tekstit julkaistiin vasta vuonna 1997 Suomen Kansan Vanhojen Runojen XV osassa.

Autas eukkonen minua [oi oi oh oh oh]
kuin et auttane minua
mie nyt kyykytän kylälle [oi oi oh oh oh]
takerran talon välillä [oi oi oh oh oh]
teen mä pillot piikasille [oi oi oh oh oh]
tuon mie kolmena kotiin [oi oi oh oh oh].
Kysyttelen kyrvältäni [oi oi oh oh oh]
oletko soassa käynyt [oi oi oh oh oh]
kuin on halki päälakesi [oi oi oh oh oh]
vain oot käynyt vasten tuulta [oi oi oh oh oh]
kuin on silmäis vesiset [oi oi oh oh oh]
vain oot myllystä tulova [oi oi oh oh oh]
kuin on pussit leuan alla [oi oi oh oh oh]
vain oot hirsiä vetänyt [oi oi oh oh oh]
kui on niskasi nilellä [oi oi oh oh oh]
vain oot heiniä vetänyt [oi oi oh oh oh]
kuin oot karvat niskassasi [oi oi oh oh oh]
vain olet papin sukua [oi oi oh oh oh]
kuin on raijat kaulassasi [oi oi oh oh].
Läksin ämmien kylälle [oi oi oh oh oh]
ämmät näytti ässiänsä [oi oi oh oh oh]
vilahutti vittuansa [oi oi oh oh oh].
Tuoss’ on kurpposen kuvia, karvavellin kaunistusta.

Laivassa surmattu veli, inkeriläinen moniääninen laulu
Esiintyjät Anna-Kaisa Liedes, Maari Kallberg, Outi Pulkkinen, Eila Hartikainen, Sirkka Kosonen.

Inkerinmaa oli Suomenlahden pohjukkaa ympäröivä suomenkielisen rikkaan kulttuurin alue, jossa varsinkin naisten lauluperinne kukoisti ja rikastui moniääniseksi. 1800-luvun loppuun asti oli vallalla eri käsitys laulamisesta. Laulajat lauloivat hieman eri sävelessä, jolloin äänet resonoivat rikkaasti keskenään, ja ääni oli paksu ja kantoi kauas.

Etsin viikon velloani, kuukauven kullervuttani
etsin suomet, etsin saaret, kahen puolen kapriota
ee ee estratsa
kahen puolen kapriota

Menin rannoille meroille, näin mie laivoin lainehtivan
kysyin laivan vanhimmalta, ”onko täällä velloani”, ee…

Näinpä haastoi laivoin vanhin, hiuksiltansa harmahilta
”ei oo täällä velloasi, ei täällä emosi lasta” eee…

Kysyin laivoin vanhimmalta, ”miksi on vesi punanen”
Laivan vanhin vastaeli, ”siksi on vesi punanen,
halaistihin hauin vatsa, suolet luotihin merehen” eee…
Velloni veestä lauloi, emoin lapsi lainehista,
”ei halaistu hauin vatsa, halaistihin velloin vatsa,
suolet luotihin merehen, maksat maalle kannettihin” eee…

Veinpä viestin emolleni, sanan virkoin maammolleni

Elköhön minun emoni, juoa merestä vettä
kuin juopi merestä vettä, niin juopi pojahen verta

Elköhön minun emoni, syyä meroin kaloja
”kuin syöpi meroin kaloja, niin syöpi pojan lihoja” eee…

KAIKKI:
kuin syöpi meroin kaloja, niin syöpi pojan lihoja, eee estratsa… ”

Nuku nuku nurmilintu, kehtolaulu