Arja Kastinen: Iivana Mišukka (1861-1919)

Arja Kastinen: toimitus, kantele

Arkistoäänitteet: A. O. Väisänen, Armas Launis; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto
Kuvat: Museovirasto, finna.fi

Äänitteiden masterointi: Alec Havinmaa
Julkaisu: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, kansanmusiikin aineryhmä


Iivana Mišukka
Kuva 1. Iivana Mišukka. Kuvaaja A. O. Väisänen 1916–1917. Kansatieteen kuvakokoelma, Antellin kokoelmat. Museovirasto.

Iivana Mišukka (1861–1919)

Suistamolainen Iivana Mišukka on tunnetuimpia 1900-luvun alun rajakarjalaisista kanteleensoittajista – heidän joukostaan Mišukalta on tallennettu määrällisesti eniten kantelesävelmiä sekä käsikirjoituksina että äänitteinä. Tälle albumille on koottu Mišukan kanteleensoittoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta vuosilta 1905, 1916 ja 1917. Albumille editoidut fonogrammi- ja parlogrammiäänitykset on valikoitu A. O. Väisäsen ja Armas Launiksen kokoelmista. Sävelmät ovat suurimmaksi osaksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin Raja-Karjalassa tanssittuja, sekä idästä että lännestä saapuneita tanssisävelmiä. Lisäksi mukana on rajakarjalaisille kanteleensoittajille tyypillisiä ortodoksisten kirkonkellojen soiton imitaatioita sekä runosävelmiä ja rekilauluja. Tallennetut sävelmät kuvaavat tuolloin käynnissä olleen musiikkikulttuurin murroksen loppuaikaa Raja-Karjalassa.

Sävelmien nuotinnokset on julkaistu A. O. Väisäsen toimittamana Kantele- ja jouhikkosävelmiä –kirjassa (SKS 2002 [1928]) sekä allekirjoittaneen toimittamana Kizavirzi karjalaisesta kanteleperinteestä 1900-luvun alussa -kirjassa (Temps Oy 2013).Tähän julkaisuun lisätyt nuotinnokset ovat jälkimmäisestä kirjasta ja pohjautuvat Väisäsen käsikirjoituksiin. Nuotinnokset eivät täysin vastaa kaikkien sävelmien tällä albumilla julkaistuja versioita. Anna-Liisa Tenhusen kirjoittama Iivana Mišukan henkilöhistoria on julkaistu Kizavirzi-kirjassa, ja Väisäsen keräysmatkoista löytyy tietoa Kalevalaseuran vuosikirjasta 90, Taide, tiede, tulkinta. Kirjoituksia A. O. Väisäsestä (SKS 2011). Albumin tekstit perustuvat edellä mainittuihin teoksiin ja SKS:n arkistolähteisiin.

Tämä albumijulkaisu on osa runolaulukulttuurin kanteleperinteen tutkimusprojektiani, jossa ensimmäinen SKS:n arkiston rajakarjalaisten kanteleensoittajien albumi, Teppana Jänis (AANIA-37), julkaistiin Kalevalanpäivänä 2021.

Lämmin kiitos Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle arkistoäänitteiden käyttöluvasta ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin aineryhmälle albumin julkaisemisesta.

1.1.2023 Arja Kastinen

 

Iivana Mišukan elämänkaaresta

Iivan Bogdanov Mišukka syntyi Suistamon Suursaran kylässä 1.5.1861. Suistamo oli tunnettu runolaulu-, itkuvirsi-, kanteleensoitto- ja eräkulttuuristaan erityisesti Sotikaisten ja Šemeikkojen sukujen jäsenten kautta. Iivana Mišukka aloitti kanteleensoiton 5–6 vuoden iässä, oppi soittotaidon nopeasti ja oli aikuistuessaan paikkakunnan parhaina pidettyjen soittajamestareiden joukossa.

Aviottomana lapsena syntyminen ilmeisesti vaikutti siihen, että Iivana Mišukka oli suurimman osan elämästään tilaton asuen eri puolilla Suistamon pitäjää. Hänen ensimmäinen vaimonsa, Tekla Markintytär, kuoli 40-vuotiaana vuonna 1897 ja toinen vaimo, Jevdokia Filipintytär Jeminen 50-vuotiaana vuonna 1907. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli nuorena. Kolmas vaimo, Maria Ignatintytär Gurnan (Kuurnanen) oli tunnettu itkuvirsien taitaja. Marian kanssa Iivana Mišukka toimi Suursaran kylässä torpparina, minkä lisäksi Maria kiersi muissa taloissa maataloustöissä. Iivana Mišukka sairasti reumatismia, jonka johdosta hän ei kyennyt osallistumaan ruumiilliseen työhön Marian tavoin. Tämä oli ilmeisesti osaltaan vaikuttimena siihen, että Iivana Mišukka lähti hankkimaan lisätienestiä soittomatkoilta.

Idea soittomatkoista syntyi Sortavalan laulujuhlaesiintymisen yhteydessä 1906, jonka jälkeen Mišukka ryhtyi ammattimaisena soittajana kiertämään esiintymismatkoilla eri puolilla Suomea pistäytyen lisäksi Pietarissa ja Narvassakin. Matkatovereina hänellä oli usein muita suistamolaisia perinteentaitajia kuten runolaulajat Konstantin Kuokka ja Iivana Onoila. Suomessa esiintymisiä oli ainakin Joensuussa, Kajaanissa, Hämeenlinnassa, Vaasassa, Kemissä, Oulussa, Helsingissä, Kotkassa, Iisalmessa, Kuopiossa, Kouvolassa, Viipurissa, Sortavalassa ja Terijoella. Ortodoksinen usko tuli esiin Väisäsen muistiinmerkitsemässä Mišukan huomautuksessa: ”puastoss’ en ota kannelta” (paaston aikana en soita kanteletta).

Iivana Mišukka kuoli Suistamon Leppäsyrjän kylässä 58-vuotiaana 18.5.1919 ja hänen kanteleensa lahjoitettiin Teppana Jänikselle.

Kuva 2. Runolaulajia ja kantelensoittajia yhteiskuvassa Sortavalan laulujuhlilla 1906.
Kuva 2. Runolaulajia ja kantelensoittajia yhteiskuvassa Sortavalan laulujuhlilla 1906.
Kuvaaja I. M. Wartiainen. Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Museovirasto.
Istumassa vasemmalta:
Iivana Mišukka, Iivana Bogdanoff-Vihantola ja Iivana Šemeikka.
Seisomassa vasemmalta:
Iivana Onoila, Konstantin Kuokka ja Jelesei Valokainen.

 

Soittotekniikasta ja virityksestä

Raja-Karjalan syrjäseuduilla elettiin vielä 1900-luvun alussa musiikkikulttuurin murroksen loppuvaihetta, jossa vanha runolaulukulttuuri oli väistymässä uudemman musiikkikulttuurin tieltä. Niinpä Mišukan kuten muidenkin rajakarjalaisten kanteleensoittajien ohjelmisto koostui sekä runolaulukulttuuriin pohjautuvasta musiikista että uudemmista tansseista ja lauluista. Vanhan ja uuden kohtaaminen näkyi myös soittotekniikassa: vanhakantaisen yhdysasentoisen näppäilytekniikan lisäksi Mišukka soitti Väisäsen mukaan joitain uudempia sävelmiä uudemmalla soittotekniikalla eroasentoisesti, jolloin vasen käsi oli säestävässä asemassa. Eroasentoisella tekniikalla soitettua musiikkia häneltä ei kuitenkaan ole äänitetty ja ainoassa nuotinnoksessa säestävä vasemman käden keskisormi soittaa koko kappaleen ajan ainoastaan perussävelen alapuolista asteikon viidettä säveltä bordunaäänenä rytmisesti samaan tapaan kuin yhdysasentoisesti soitetuissa tansseissakin. Vaikka uusi soittotekniikka oli Mišukalla ilmeisesti enemmän kokeiluasteella, on siinä jyrkkä ajattelutavan muutos vanhakantaiseen soittotekniikkaan verrattuna: molempien käsien tasavertaisesti yhdessä rakentama sointikudos vaihtuu käsien eriytyneisiin rooleihin.

Musiikkikulttuurin muutos näkyi myös soittimien rakenteessa: yhdestä puusta koverrettu vähäkielinen kantele oli vuosisadan vaihteessa jo harvinainen. Mišukan kantele oli uudenmallinen, osista rakennettu 26-kielinen – Väisäsen sanojen mukaan ”hyvä-ääninen” soitin. Mišukka ei kuitenkaan käyttänyt näistä 26:sta kielestä kuin 14, soittaen vuoden 1917 tallenteissa samoja sävelmiä vaihdellen joko korkeammalta tai kvarttia alempaa. Hän viritti kanteleensa kvinttien avulla duuriasteikkoon, poikkeuksena vuonna 1917 muistiin merkitty alennettu seitsemäs aste yläkielillä, mutta ei perussävelen alapuolella. Koska hän ei yhdysasentoisesti soitetuissa sävelmissä käyttänyt asteikon seitsemättä säveltä yläkielillä ollenkaan, hän sai tällä virityksellä duuriasteikon käyttöönsä sekä alempaa että kvarttia ylempää.

Yhdysasentoisessa sormituksessa Mišukka käytti perussävelellä oikean käden keskisormea, toisella asteella oikean käden etusormea, seuraavina tulivat vasemman keski- ja etusormi kolmannella ja neljännellä asteella sekä oikean käden peukalo viidennellä asteella. Peukalo soitti myös asteikon viidennen sävelen yläpuoliset äänet, kuten Mišukka Väisäselle huomautti: ”peigaloll’ tuloo enemb ruadoa” (peukalolla tulee tehtyä enemmän töitä). Tosin Mišukka ei siis käyttänyt asteikon seitsemättä säveltä yläkielillä muutoin ollenkaan, paitsi eroasentoisesti soitetussa sodessissa. Perussävelen alapuolelta asteikon seitsemännen ja kuudennen Mišukka soitti oikean käden keskisormella ja asteikon viidennen oikean käden nimettömällä. Tämä perussävelen alapuolinen asteikon viides sävel oli bordunaäänenä lähes aina. Joskus sävelmän niin vaatiessa Mišukka muiden soittajien tapaan myös muunteli sormitusta. Lisäksi hän käytti muillekin soittajille tyypillistä kynsi-iskua eli iski silloin tällöin näppäyksen jälkeen samaa kieltä sormen kynsipuolella. Väisäsen muistiinpanoissa > = oikea käsi, < = vasen käsi, 1 = peukalo, 2 = etusormi jne.

Nuottikuva 1

 

Sävelmien tallennuksesta

Iivana Mišukan kantelemusiikkia ovat tallentaneet Armas Launis ja A. O. Väisänen. Vuonna 1905 Launis kirjoitti muistiin Suistamon Sarankylässä katkelmia neljästä Mišukan soittamasta sävelmästä (Kirkonkellot, Lippa, Hoirola and Oulun likat) ja äänitti fonogrammille Maanitus-tanssia (SKSÄ_fonokop001_05). Kesän 1916 sävelmäkeruumatkalla Raja-Karjalassa ja helmi-maaliskuussa 1917 Mišukan vieraillessa Helsingissä, Väisänen paitsi merkitsi muistiin tietoja Mišukan soittimesta, asteikosta, viritystavasta ja sormituksesta, myös tallensi Mišukalta 24 sävelmää, joista 22 fono- ja parlogrammeille – jotkin sävelmät useampaan kertaan eri versioina. Kesällä 1917 Väisänen vielä teki muutamia täydentäviä muistiinpanoja Suistamolla.

Kalevalaseuran vuosikirjassa 90 (2011, 160–200) Senni Timonen kuvaa yksityiskohtaisesti Väisäsen kenttämatkoja Raja-Karjalaan kesinä 1916–1917. Vuonna 1916 Väisänen tapasi Mišukan Suistamon Leppäsyrjässä ensimmäisen kerran 10.–11.6. yhdessä kanteleensoittaja Iivana Lösösen kanssa. Tuohon mennessä Väisänen oli jo kulkenut useiden Impilahden, Salmin ja Suistamon kylien kautta ja ilmeisesti fonografin vahalieriöt olivat loppu, sillä hän oli aiemmin kirjeitse pyytänyt SKS:stä lisää lieriöitä eikä äänittänyt näinä päivinä Mišukan ja Lösösen soittoja ollenkaan. Väisäsen näiden päivien käsikirjoitusten joukossa on eroasentoisesti soitettu Sod’iessii eli ”Suomen tanssii”, jonka Mišukka kertoi oppineensa Läskelässä. Muut muistiinpanot olivat yhdysasentoisesti soitetuista tansseista (Vanha polkka, Kyngäkiža eli 5 parin tolppa, Muanitus, Ristokondra, Letška ja Viistoista) sekä kehtolaulusta Tuuti lasta nukkumahe, jossa Mišukka sekä soitti että lauloi.

Kesäkuun loppupuolella säveltäjä Yrjö Kilpinen saapui Sortavalaan ja Väisäsen matkaseuraksi tuoden mukanaan uusia vahalieriöitä. Kaikkien käsikirjoitussävelmien osalta ei muistiinpanopäivämäärä ole täysin selvä, mutta ilmeisesti Väisänen tapasi Mišukan seuraavan kerran 29.6. Suistamolla ja nyt Väisänen äänitti Valamon kirkonkellot, Ristakondran, Markkoa, 3 parin hoirolan and Maanituksen, jonka nuotinnosta Väisänen ei julkaissut sekä Maailman luominen (”Lappalain’ on laiha poiga”) -runolaulun, jonka äänitettä ei ilmeisesti enää ole olemassa. Tällä tapaamisella Mišukka myös viritti täysin epävireessä olleen Konstantin Kuokan kanteleen, koska haluttiin kokeilla, saadaanko se pienempikokoisena lähemmäs äänitystorvea ja ääni näin paremmin tallennetuksi. Kantele oli nyt lyydisessä asteikossa, jolla soitettuna Mišukalta tallennettiin uudet versiot sävelmistä Valamon kirkonkellot and Maanitus. Väisäsen kenttämuistiinpanoista tältä päivältä löytyy myös Lippoa-tanssi ja tasajakoinen Vanha valssi sekä rekilaulu Voi kun on pieninä palasina (soitettuna ja laulettuna), joita tässä yhteydessä ei äänitetty.

Nuottikuva 2

 

Helmi-maaliskuussa 1917, kun Maria ja Iivana Mišukka olivat Helsingissä esiintymismatkalla Väisäsen kutsumina, Väisänen äänitti heiltä parlografilla runsaasti musiikkia. Osassa Iivana Mišukan soittamia kantelesävelmiä ilmeni käsien paikan vaihtaminen: rajakarjalaiset kantelensoittajat saattoivat vaihtaa käsien asemaa kielillä soittaen siis samoja tansseja ja omia improvisaatioitaan vaihdellen eri asteikoilla. Mišukan mukaan korkeammissa eli ”hienombies” kielissä ääni on ”kaunehembi”, matalammat ovat ”suuremmat”. Mišukka soitti Helsingissä Väisäselle sekä korkealta alueelta että kvarttia alempaa seuraavat sävelmät: 6 parin hoirola, Kakkuri, Muanitus and Kirkonkellot sekä pelkästään korkealta alueelta Tšiitžikin and Ven’eähen povorottoa eli Brišatkan. Niiden lisäksi häneltä äänitettiin matalalta alueelta soitettuina Vanha valssi, 3 parin hoirola, Lippoa, Viistoista, Let’ska, Vanha polkka, Kyngäkiža, Ristakondra, Markan kiža, Kiberä (eli ”Oulun likat”) ja Melkutus.

Lisäksi Väisänen äänitti edellisenä kesänä muistiinmerkityn kehtolaulun Tuuti lasta nukkumahe sekä kanteleen syntyrunon Kaunobo tegi kandelehta, jonka Mišukka ensin sekä soitti että lauloi ja sitten pelkästään soitti. Arkistolähteisiin tähän yhteyteen äänitetyksi merkitty ”kanteleen viritys” tarkoittaa laulun jälkeistä soolosoittoa, sillä kantele oli duurissa, kun Mišukka lauloi terssin kokoa vaihdellen. Laulun takaa kanteleen ääntä ei äänitteellä kuulu kuin hyvin heikosti. Myös kehtolaulussa Mišukalla lauletun terssin koko vaihtelee. Niin kanteleen kuin laulunkaan terssit eivät ole tasavireisiä ja mielenkiintoista on verrata näitä Mišukan lauluesityksiä runolaulajilla esiintyvään terssien häilyvyyteen duurin, mollin ja neutraalin välillä. Anna-Liisa Tenhusen mukaan (Kizavirzi 2013, 58) Mišukka lauloi kanteleen syntyrunon Väisäselle päivällä mollissa ja illalla duurissa.

Kesän 1917 kenttämatkallaan Väisänen ei enää äänittänyt Iivana Mišukan soittoa, mutta kirjoitti Suistamon Leppäsyrjässä 15.7. Mišukoiden luona yöpyessään muistiin edellä mainitusta ruonolaulusta version, jossa Maria Mišukka laulaa mollissa samalla, kun Iivana soittaa kvarttia ylempää duurissa. Tavatessaan jälleen Mišukan heinäkuun 23. päivänä Suistamon kirkonkylällä Väisänen vielä merkitsi muistiin uudet muunnelmat tansseista Kuuen parin hoirola and Letška. Arkistolähteiden mukaan Väisänen äänitti vuonna 1917 myös Mišukan sanelemia loitsuja: raudan synnyn ja verensulkusanat sekä käärmeen synnyn ja käärmeen pistännän loitsun (SKVR VII3 356 ja 1036).

 

Äänitteistä

Launis (1905) ja Väisänen (1916) käyttivät äänityslaitteenaan fonografia. Helmi-maaliskuussa 1917 Väisänen oli siirtynyt fonografin parannellun version eli parlografin käyttäjäksi. Parlografissa oli se etu fonografiin verrattuna, että sillä pystyi äänittämään yhtäjaksoisesti pidempään – jo kesällä 1916 Väisänen oli painottanut kanteleensoittojen ja itkuvirsien suhteen improvisatoorisuuden ja sävelmien muuntelevuuden muistiinmerkitsemisen tärkeyttä. Fonografi tai parlografi eivät kuitenkaan kumpikaan kyenneet tallentamaan kanteleiden kaikkia ääniä. Spektrogrammikuvissa näkyvät vasta soivaa säveltasoa oktaavia korkeammat eli kustakin sävelestä toinen osasävel ja lisäksi osa siitä korkeampia taajuuksia. Toisin sanoen fono- tai parlografi ei kyennyt tallentamaan kunnolla edes soivan säveltason perustaajuuksia. Lisäksi vahalieriöt kuluivat niitä uudelleen toistettaessa ja osa lieriöistä vaurioitui säilytyksen aikana, joten niistä myöhemmin tehdyt kopiot ovat varsin epäselviä.

SKS:n arkistossa Launiksen ja Väisäsen äänittämiä vahalieriöitä kopioitiin avokelanauhoille sekä 1960- että 1980-luvulla. 1960-luvun kopiot ovat monotallenteita ja jälkimmäiset stereotallenteita. Kaikista kanteleäänitteistä ei kuitenkaan ole olemassa molempien vuosikymmenten kopioita.

Tälle albumille on koottu SKS:n arkistosta löytyvistä Iivana Mišukan kanteleäänitteistä vähintään yksi versio kustakin. Äänitteiden editoinnista kerrotaan yksityiskohtaisemmin alla ja kunkin kappaleen esittelyssä.

Vahalieriöiden kopioissa kanteleen ääni häipyy paikoitellen kuulumattomiin häiriöäänten taakse. Joskus kopiointitilanteessa vahalieriö on pyörähtänyt epätasaisesti aiheuttaen katkon tai hypyn musiikkiin. Lisäksi kopioissa lieriön pyörintänopeus ei vastaa alkuperäisen musiikin esitysnopeutta, minkä johdosta myös äänenkorkeus on muuttunut. Koska SKS:n arkistosta löytyy Väisäsen tarkat muistiinpanot, on niiden perusteella mahdollista päätellä sävelmien kulkua, nopeutta ja viritystasoa. Mikäli alkuperäisestä äänittestä on sekä 1960- että 1980-luvun kopio, olen tähän julkaisuun valinnut sen, josta olen saanut parhaiten selvää. Äänitteen nopeutta olen muuttanut vastaamaan Väisäsen muistiinpanoja ja joissain tapauksissa korkeimpia diskantti- ja matalimpia bassotaajuuksia olen poistanut äänitteen selventämiseksi.

Mikäli tämän julkaisun kappalenumeroissa on a ja b, niissä a on alkuperäinen tallenne ja b on editoitu ja osittain uudelleen soitettu äänite. Sävelmät 1, 5, 8, 9, 20 ja 23 on julkaistu sellaisenaan ilman uutta päälle äänitystä. Kehtolaulu eli sävelmä nro 12 on myös ilman päälle äänitystä, mutta äänitteen tempoa on hidastettu vastaamaan Väisäsen antamaa tempomerkintää. Runolauluun eli sävelmään nro 13 on lisätty uudelleen äänitettyä kanteletta, ja tempo on muutettu vastaamaan Väisäsen tietoja. Sävelmä nro 27 on julkaistu ainoastaan päälle soitettuna versiona, sillä kyseinen parlogrammin kopio on sellaisenaan käyttökelvoton.

 

Julkaisun sävelmät

1. Maanitus Armas Launiksen äänittämänä 1905

Tästä äänitteestä on olemassa vain 1980-luvun kopio (fonokop001_05), joka on julkaistu käsittelemättömänä. Armas Launis ei tehnyt nuotinnosta äänittämästään Mišukan soittamasta maanitus-tanssista, emmekä tiedä äänityksen aikaista säveltasoa ja tempoa. Äänite on kuitenkin suhteellisen hyvälaatuinen verrattuna vuosien 1916 ja 1917 äänitteiden kopioihin, joten tätä voi verrata Väisäsen nuotinnoksiin. Meininki on maanitus-tanssin mukainen eli sävelmän funktio on selkeästi ollut tanssin säestys.

 

2a. Maanitus & Tšiitžik 1916

Myöskään tästä äänitteestä ei ole kuin 1980-luvun kopio (fonokop039_10). Alkuperäisistä arkistointitiedoista poiketen Mišukka soittaa tässä Maanituksen perään lisäksi Tšiitžikin, mikä oli kyseisessä tanssissa tavallista. Väisänen äänitti tämän maanituksen Suistamolla 29.6.1916, mutta ei julkaissut nuotinnosta. SKS:n arkistosta löytyy Väisäsen keskeneräinen nuottikäsikirjoitus kyseiseen maanitukseen, jonka hän on ilmeisesti tehnyt kenttämatkan jälkeen fonogrammin perusteella. Vuoden 1916 kenttämuistiinpanoissa on muutama säe maanituksesta ja huomautus ”kts! Kuokan kanteleella” [+ epäselvää tekstiä], jolla hän viittaa Kuokan kanteleella samana päivänä soitetusta maanituksesta tehtyyn nuotinnokseen. Kenttämuistiinpanoissa on kanteleen asteikoksi merkitty D-duuri, jossa perussävelen yläoktaavista eli d2:sta on vedetty viiva g#1:een. Tämän päättelen tarkoittavan todellista viritystasoa – samaan tapaan kuin julkaisemassaan Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjassa Väisänen merkitsi todellisen viritystason asteikon jälkeen perussävelen yläoktaavin mukaan. Oletukseni siis on, että tämä kopio on tallennettu liian hitaana.

 

2b.

Tähän uudelleen äänitettyyn versioon sävelmän nopeutta on lisätty siten, että säveltaso on nostettu gis:n tienoille, kuten edellä olen selittänyt. Äänitteellä käytän 12-kielistä vaskikannelta, joka ei vastaa Mišukan teräskielisen suurkanteleen ääntä, mutta käytettävissäni olevista soittimista tämän sain parhaiten vastaamaan kyseistä säveltasoa. Fonogrammin kopio pätkii paikoitellen ja aina ei voi olla varma, onko soittaja todella soittanut näin vai onko kyseessä vahalieriön epätasainen pyörähdys. Epäselvissä kohdissa myös uutta äänitettä on häivytetty kuulumattomiin.

 

3a. Maanitus Kuokan kanteleella 1916

Edellisten tapaan tästäkin tallenteesta on olemassa vain 1980-luvun kopio (fonokop039_08). Kun Väisänen tapasi Iivana Mišukan uudelleen kesäkuussa 1916 ja äänittäminen oli nyt mahdollista uusien vahalieriöiden myötä, paikalla oli myös Mišukan naapuri ja useiden esiintymismatkojen toveri runolaulaja Konstantin Kuokka. Fonografilla kanteleensoittoa äänitettäessä haasteena oli saada kantele tarpeeksi lähelle äänitystorvea ja niin Väisänen päätti kokeilla Kuokan pienempikokoista kannelta, josko sen ääni saataisiin tallennettua paremmin. Kuokalla kantele oli ilmeisesti rekvisiittana, sillä Väisäsen sanojen mukaan se oli ”aivan epävireessä”. Mišukka viritti sen omasta kanteleestaan poikkeavasti lyydiseen asteikkoon, jossa ylimpänä oli seitsemännen asteen yläoktaavi. Ilmeisesti Kuokan kantele oli 10-kielinen ja Mišukka pyrkii virittämään sitä diatoniseen asteikkoon samoin kuin omaa suurempaa soitintaan, jolloin perussävelen yläoktaaville ei enää riittänyt kieltä. Väisäsen mukaan tämä viritys ei täysin tyydyttänyt Mišukkaa. Omalla kanteleellaan yhdysasentoisia sävelmiä soittaessaanhan Mišukka ei käyttänyt asteikon seitsemättä astetta yläkielillä ollenkaan, vaikka se oli sinne viritetty. Monet rajakarjalaiset kanteleensoittajat jättivät asteikon seitsemännen sävelen kokonaan virittämättä yläkieliltä, jolloin asteikon kuuudetta säveltä seurasi perussävelen oktaavi. Kenttäkäsikirjoituksessa Kuokan kanteleen viritystasoksi on merkitty d, johon verrattuna tämä kopio on liian hidas. Metronomilukemaksi Väisänen on merkinnyt sävelmän alkuun 144, josta soitto kiihtyy loppua kohden 152:een. Kantele- ja jouhikkosävelmiä kirjaan Kuokan kanteleen säveltasoksi on merkitty cis, jolloin tempo olisi jonkin verran merkittyä hitaampi. Äänitteeltä puuttuu Väisäsen käsikirjoituksiin ja Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjassa julkaistuun nuottiin merkitty B-osa, jossa tulee mukaan melodian kuljetus alakielillä.

 

3b.

Tässä päälle äänitetyssä versiossa säveltaso on nostettu d:hen, jolloin tempo melkolailla vastaa Väisäsen merkintöjä.

Nuottikuva 3

 

4a. Maanitus matalalta alueelta 1917

Helmi-maaliskuussa 1917 Väisänen äänitti Helsingissä Mišukalta Maanitus-tanssin sekä ylempää että kvarttia alempaa soitettuna. Tästä fonogrammista on arkistossa sekä 1960- (a487_04) että 1980-luvun (fonokop044_03) kopiot. Molemmat ovat varsin epäselviä, mutta 1960-luvun kopio on hieman parempi, joten se on valittu tähän julkaisuun.  Kun helmi-maaliskuussa 1917 äänitettyjen kappaleiden tempot laitetaan vastaamaan Väisäsen muistiinpanoja, saadaan Mišukan matalamman asteikon perussäveleksi korkea b, johon verrattuna tämä kopio on siis liian nopea.

 

4b.

Tätä äänitettä on hidastettu vastaamaan edellä mainittua säveltasoa korkea b. Äänitteen alkuosa on niin epäselvää, etten ole yrittänyt soittaa sitä uudelleen. Äänitteen loppuosaa olen soittanut uudelleen niiltä osin, mistä olen löytänyt Väisäsen muistiinpanoja vastaavia säkeitä. Tähän äänitteeseen liittyviä nuotinnoksia ei Väisäsellä ole, mutta olen verrannut soittoa vuoden 1916 muistiinpanoihin.

 

5. Maanitus korkeammalta alueelta 1917

Tästä parlogrammista on arkistossa vain tämä 1960-luvulla tehty kopio (a487b_02). Samalla parlogrammilla on sävelmät Kiberä, Melkutus, Kakkuri, 6 parin hoirola, Tšiitžik, Ven’eähen povorottoa, and Kirkonkellot. Mikäli tempomerkintöihin pohjautuva päättelyni (ks. sävelmä nro 4a) pitää paikkansa, on tämä tallenne liian nopea ja kanteleen korkeammalta sävelalalta soitettujen sävelmien perussävel tulisi olla korkea es.

 

6a. Ven’eähen povorottoa eli Brišatka

Tämä sävelmä on samalla parlogrammilla kuin edellinen maanitus-tanssi ja tästä siis on arkistossa vain 1960-luvun kopio (a487b_02). Kopio on ilmeisesti liian nopea. Brisatka-tanssin Mišukka kertoi kuulleensa Pietarissa ja sanoi että sitä ”hyvin tihieh tanssitah”. Muista kappaleista poiketen hän käyttää tässä paljon takapotku kynsi-iskuja ja myös taukoja eli kielten sammutuksia.

 

6b.

Tässä osittain päälle soitetussa versiossa tempoa on tiputettu vastaamaan säveltasoa es (ks. sävelmät 4 ja 5). Paikoitellen vahalieriö on mahdollisesti kopiointitilanteessa pyörähtänyt epätasaisesti, joka aiheuttaa aukkoja fraaseihin.

Nuottikuva 6

 

7a. Tšiitžik 1917

Tšiitžik-tanssi on usein liittynyt kiinteästi maanitukseen eli se on soitettu heti maanituksen perään (ks. sävelmä nro 2). Väisänen kuitenkin äänitti helmi-maaliskuussa 1917 Mišukalta myös erillisenä korkealta alueelta soitetun Tšiitžikin. Sävelmä on samalla parlogrammilla kuin kaksi edellistä eli tästä on olemassa vain 1960-luvun kopio (a487b_02), joka on alkuperäiseen verrattuna liian nopea.

 

7b.

Tässä päälle soitetussa versiossa tempo on tiputettu vastaamaan es-säveltasoa.

Nuottikuva 7

 

8. Valamon kirkonkellot 1916

Vuonna 1916 Väisänen äänitti Mišukalta kaksi eri versiota Valamon kirkonkelloista: toisen omalla ja toisen Kuokan kanteleella soitettuna. Tästä omalla kanteleella soitetusta versiosta on arkistossa vain kaksi identtistä 1960-luvun kopiota (a305_82 ja a305b_05). Mikäli oletukseni Mišukan kanteleen viritystasosta kesän 1916 äänitysten aikaan pitää paikkansa (ks. sävelmä nro 2), jolloin perussävelen tulisi olla gis:n tietämillä, on tämä äänite hieman liian nopea alkuperäiseen tempoon verrattuna.

Nuottikuva 8

 

9. Valamon kirkonkellot Kuokan kanteleella 1916

Mišukka soitti kesällä 1916 koemielessä kaksi sävelmää fonogrammille Kuokan kanteleella, jonka hän viritti eri tavoin kuin oman kanteleensa (ks. sävelmä nro 3). Tästä fonogrammista on arkistossa olemassa vain 1980-luvun kopio (fonokop039_08). Väisäsen merkintöjen mukaan kanteleen viritystaso oli d (tai cis), joten tämä äänite on siihen verrattuna liian hidas. Kenttäkäsikirjoitukseen Väisänen on merkinnyt neljäsosan tempoksi 132 ”pienissä kelloissa noin 12 toistamisen perästä”.

Nuottikuva 9

 

10a. Valamon kirkonkellot matalalta alueelta 1917

Helmi-maaliskuussa 1917 Väisänen äänitti Mišukalta Valamon kirkonkellot sekä korkealta että matalalta alueelta soitettuna. Matalan sävelalan versiosta on arkistossa sekä 1960- (a487_04) että 1980-luvun (fonokop044_03) kopio. Tässä on julkaistu 1960-luvun kopio, sillä se on selkeämpi ja myös pidempi kuin 1980-luvun kopio. Mišukka soittaa äänitteellä sävelmän kahdesti. Samalla parlogrammilla on ensimmäisenä Maanitus ja kirkonkellojen jälkeen Ristakondra, Markan kiza and Kakkuri. Äänite on ilmeisesti liian nopea.

 

10b.

Päälle soitetussa versiossa tempoa on tiputettu siten, että säveltaso vastaa oletettua perussäveltä korkea b (ks. sävelmä nro 4). Tällöin tempo myös kutakuinkin vastaa Väisäsen parlogrammin tempoksi ilmoittamaa 112 (pienissä kelloissa).

 

11a. Valamon kirkonkellot korkeammalta alueelta 1917

Tämä sävelmä on samalla parlogrammilla kuin kappaleet 5–7 (a487b_02), eikä tästä siis ole arkistossa 1980-luvun kopiota. Oletetusti Mišukan käyttämän korkeamman sävelalan perussävel on ollut korkea es, jolloin tämä äänite olisi hieman liian nopea.

 

11b.

Päälle soitetussa versiossa tempo on tiputettu vastaamaan es-säveltason tempoa.

 

12. Tuuti lasta nukkumahe

Mišukka lauloi ja soitti tämän kehtolaulun ensimmäisen kerran Väisäselle Suistamolla 11.6.1916, kun vahalieriöt olivat loppu, eikä äänittäminen siis tullut kyseeseen. Väisänen kirjoitti kenttämuistiinpanoihin lyhyen nuotinnoksen, jossa melodia on duurissa, ja kantele on laulun kanssa unisonossa lisäten bordunaäänenä asteikon viidettä säveltä perussävelen alapuolelta. Helmi-maaliskuussa Helsingissä 1917 Väisänen äänitti parlografilla samalle lieriölle tämän kehtolaulun sekä runolaulun Kaunobo tegi kandelehta. Kehtolaulun nuotinnoksen Väisänen julkaisi kokonaan Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjassa. Laulun aikana Mišukka vaihtelee terssin kokoa, vaikka kantele on viritetty duuriin. Äänitteeltä kanteleen ääni kuuluu vain hyvin heikosti. Parlogrammista on sekä 1960-luvun (a487_02) että 1980-luvun (fonokop044_02) kopiot. Tähän julkaisuun on valittu selkeämpi 1960-luvun kopio. Vuoden 1916 kenttäkäsikirjoituksessa kehtolaulun tempoksi (pisteellinen neljäsosa) on merkitty 66 ja vuoden 1917 parlografiäänitykseen pohjautuvaan painettuun nuottiin 54. Tähän julkaisuun tempoa on hidastettu siten, että perussävel on saatu lähestulkoon vastaamaan oletettua kanteleen viritystasoa (korkea b) äänitysajankohtana, jolloin tempo kutakuinkin vastaa kenttäkäsikirjoituksen tempoa 66.

Nuottikuva 12

T’uud’ibo lasta ńukkumahe
emä toista et’šimähe,
lapsi(bo) haŋgih, toine säŋgih,
kolmas (on) kalankuduh!
Oudot’ju haŋgih, Fedottu säŋgih,
Kaiza (on) kalankuduh!
Tules, uńi, uksen tuakse,
käy, unońe, kätkyväh,
pienen lapsen pieluksih,
suuren lapsen suuruksih,
vagahazen vuattijoih!
Magua kuńi mallatsäkki,
viru kui vezihago,
magua kuńi marjat kybsenööbe,
siit vain nouzet ńoppomah(e)!
T’uud’i(bo) lasta tuomarikse,
kiiku(bo) kirjan kandajakse,
muakunnan kurittajaks(e),
suud’ijikse, riäd’ijikse,
suuren t’šupun istujikse.

SKVR VII2 3461

 

13. Kaunobo tegi kandelehta

Tämä runolaulu-kantele-esitys äänitettiin samalle parlogrammille kuin edellinen kehtolaulu Helsingissä helmi-maaliskuussa 1917, ja samoin kuin edellisessä, myös tästä on valittu julkaistavaksi 1960-luvun kopio (a487_02). Kanteleen ääni kuuluu alkuperäisellä äänitteellä laulun alta hyvin heikosti, mutta Väisäsen mukaan kantele oli viritetty duuriin, kun Mišukka lauloi mollissa. Laulun jälkeen Mišukka soittaa sävelmää soolona, jolla Väisänen halusi ilmeisesti osoittaa kanteleen duurivirityksen, koska soitto on merkitty arkistotietoihin nimellä ”kanteleen viritys”. Päälle äänitykseen kanteleen viritys on asetettu loppuosan kantelesoolon mukaan. Käsikirjoituksen mukaan säkeen viimeinen sävel on isketty sormen kynsipuolella. Edellisen kehtolaulun tavoin tämäkin esitys on mielenkiintoinen esimerkki lauluterssin huojumisesta. Mišukan laulussa terssi huojuu mollin ja duurin välillä ja kanteleen terssi on selvästi matalampi kuin tasavireinen duuriterssi ollen näin lähempänä luonnonpuhdasta duuriterssiä. Anna-Liisa Tenhusen mukaan Mišukka lauloi sävelmän Väisäselle päivällä mollissa ja illalla duurissa (Kizavirzi 2013, 58). Heinäkuussa 1917 Väisäsen vieraillessa Mišukoiden kotona Suistamolla, hän merkitsi samaisesta runolaulusta muistiin esityksen, jossa Maria lauloi mollissa samaan aikaan, kun Iivana soitti kvarttia korkeammalta duurissa. Nyt julkaistua äänitettä on hidastettu vastaamaan oletettua kanteleen viritystasoa (korkea b) äänityksen aikaan, minkä seurauksena tempo myös vastaa kutakuinkin Väisäsen Kantele- ja jouhikkosävelmissä ilmoittamaa lukemaa 96.

Nuottikuva 13

Kauno tegöö kandeletta,
Viron seppä viŋgeröistä,
eigä(bö) puista, eigä muista:
poropeuran polviluista,
hirven sapsusta sinizes.
Mistäs kanzi pandanoo(be)?
Lohen purstos (on) punazes.
Mistäs näaulat pandanoo(be)?
Izon(bo) hauin hambahista.
Mistäs kielet pandanoo(be)?
Hiijen ämmän hiuksista.
Koitellanbo soitellah:
ei ilo ilolla tunnu,
laulu(bo) laulul (on) kajahta.
Kuulustellah soittajiida ylähäzis,
alahazis segä keskikerdahazis,
ei vain kuulun soittajiida
eigä kuulun laulajiida.
Otti(bo) Kauno kandelehen,
Viron seppä viŋgeröizen;
lähti(bö) astuo tiedä myöte.
Tuobo vanha Väinämöińe
tulibo t’iellä vastahenza,
tegi t’iellä tervehyksen,
dorogal(la) dobrahuksen:
”Annas Kauno kandeletta,
Viron seppä viŋgeröistä!”
Otti(bo) Väinö kandelehen,
pańi poikin polvilleh,
sovitteloo sormijanza,
iški kerran, iški toizen,
iški kohta kolmandeŋgi:
jo ilo ilol(la) tunduu,
laulu(bo) laulul (on) kajahtaa.

SKVR VII1 551

 

14a. Markka eli Markan kiža

Tämän tanssisävelmän Väisänen äänitti Mišukalta sekä kesällä 1916 että helmi-maaliskuussa 1917. Kenttäkäsikirjoitus kesältä 1916 sisältää jostain syystä tarkan tallennusajan merkinnän: ”29/6 klo 3 Leppäsyrjässä”. Vuoden 1916 fonogrammista on vain 1980-luvun kopio (fonokop039_09) ja vuoden 1917 parlogrammista sekä 1960- (a487_04) että 1980-luvun (fonokop044_03) kopio. Käsikirjoituksissa ei ole tempomerkintää, mutta Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjaan tämän tanssin tempoksi on merkitty 116. Mikäli olemassaolevat äänitekopiot muutetaan tuohon tempoon, saadaan kesän 1916 säveltasoksi aiemmin mainittu gis (ks. sävelmä nro 2) ja helmi-maaliskuun 1917 säveltasoksi korkea b (ks. sävelmä nro 4). Tässä julkaistaan 1960-luvun kopio vuoden 1917 parlogrammista ja edellä mainittuihin seikkoihin viitaten se on hieman liian nopea. Äänitteen taustalta kuuluva kommentointi tuo maukasta lisämaustetta tähän aikahyppyyn yli 100 vuoden taakse.

 

14b.

Päälle äänitettyä versiota on hidastettu edellä kerrotun mukaisesti säveltasoon korkea b.

Nuottikuva 14

 

15a. Ristakondra

Ristakondra-tanssista on useita tallenteita. Vuoden 1916 käsikirjoitus on tehty ensimmäisellä tapaamisella 11.6. ja äänitys reilu pari viikkoa myöhemmin saman kesän toisella tapaamisella 29. kesäkuuta. Helmi-maaliskuussa 1917 Mišukka soitti Ristakondran parlografille kanteleen matalalta sävelalueelta. Vuoden 1916 fonogrammista on olemassa vain 1980-luvun kopio (fonokop039_09). Samalla fonogrammilla on myös Markka and 3 parin hoirola. Vuoden 1917 parlogrammista on sekä 1960- (a487_04) että 1980-luvun (fonokop044_03) kopio. Samalla parlogrammilla on Muanitus and Kirkonkellot matalalta alueelta, Markan kiza and Kakkuri. Tässä julkaistaan 1960-luvun kopio vuoden 1917 äänityksestä. Aiemmin esitettyihin huomioihin viitaten (ks. esim. sävelmä 14) tämä äänite on ilmeisesti nopeampi kuin alkuperäinen esitys.

 

15b.

Päälle äänitettyä versiota on hidastettu siten, että säveltaso on korkea b.

Nuottikuva 15

 

16a. Kyngäkiža eli 5 parin tolppa

Väisänen kirjoitti muistiin tämän tanssin Mišukalta kesän 1916 ensimmäisessä tapaamisessa, mutta ei äänittänyt vasta kuin Helsingissä helmi-maaliskuussa 1917. Samalle parlogrammille on äänitetty 6 parin hoirola, 3 parin hoirola, Vanha valssi, Lippa, Viistoista, Letška ja Vanha polkka ennen Kyngäkižaa. Parlogrammista on sekä 1960- (a487_03) että 1980-luvun (fonokop044_02) kopio, mutta jälkimmäisessä äänitteessä parlogrammin viimeinen kappale eli Kyngäkiža puuttuu. Näin ollen Mišukan soittamasta Kyngäkiža-tanssista on äänitteenä tallella vain tämä nyt julkaistu 1960-luvun kopio. Koska Mišukan kanteleen viritys oli äänityksen aikaan oletettavasti korkea b (ks. esim. sävelmä nro 4), on tämä äänite ilmeisesti liian nopea. Kesän 1916 kenttäkäsikirjoitukseen tempoksi on merkitty 152–160 ja Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjaan parlografilla äänitetyn version tempoksi 144. Äänitteen lopussa kuuluu jälleen kommentointia, josta valitettavasti ei saa selvää.

 

16b.

Päälle äänitettyyn versioon tempoa on muutettu siten, että säveltaso on korkea b, jolloin myös tempo vastaa kutakuinkin Väisäsen antamaa tempoa 144.

Nuottikuva 16

 

17a. Melkutus

Melkutus-tanssista, jota Väisäsen käsikirjoitusmerkinnän mukaan ”šiibutukseksi sanotaan”, on vain 1960-luvun kopio (a487b_02) vuoden 1917 parlogrammista. Melkutuksen lisäksi se sisältää lisäksi sävelmät Kiberä and Kakkuri sekä korkeammalta alueelta soitettuina 6 parin hoirolan, Tšiitžikin, Ven’eähen povorottoa eli Brisatkan and Kirkonkellot. Helmi-maaliskuun 1917 käsikirjoituksiin Väisänen on merkinnyt aiemmin mainitun poikkeavan seitsemännen asteen virityksen: perussävelen alapuolella seitsemäs aste oli duuriasteikon mukainen, mutta yläkielillä alennettu. Näin Mišukka sai duuriasteikon käyttöönsä myös kvarttia ylempää soittaessaan. Tallenne on paikoin hyvin epäselvä, mutta oletettavasti se on tempoltaan liian nopea alkuperäiseen verrattuna.

 

17b.

Äänitteen epäselvyyden takia se on päällesoitettu vain osittain, eikä ole varmuutta johtuuko esimerkiksi noin 39 sekunnin kohdalla oleva hyppy parlogrammin epätasaisesta pyörimisestä vai onko Mišukka todella soittanut näin. Säveltaso on tiputettu oletettuun korkeaan b:hen (ks. esim. sävelmä nro 4), jolloin tempomerkintä vastaa kutakuinkin Väisäsen julkaisemassaan nuotissa ilmoittamaa tempoa 126.

Nuottikuva 17

 

18a. Vanha valssi

Vuoden 1916 toisella tapaamisella Väisänen kirjoitti muistiin säkeitä Mišukan soittamasta tasajakoisesta Vanhasta valssista, mutta ei äänittänyt sitä vasta kuin Helsingissä helmi-maaliskuussa 1917. Parlogrammista on sekä 1960- (a487_03) että 1980-luvun (fonokop044_02) kopio. Tähän julkaisuun valitussa 1980-luvun kopiossa tempo on liian nopea. Kun tempo tiputetaan Väisäsen painetussa nuotissa ilmoittamaan 120:een, saadaan perussäveleksi oletettu korkea b.

 

18b.

Päälle äänitetyssä versiossa nopeutta on tiputettu vastaamaan säveltasoa korkea b. Mišukka päättää soiton äänitteellä käsikirjoituksesta poikkeavasti a-säkeeseen.

Nuottikuva 18

 

19a. Kiberä

Kiberä-tanssi on sama kuin Launiksen muistiin merkitsemä Oulun likat. Väisäsen sävelmäkäsikirjoituksen yhteyteen on kirjoitettu sanat: ”Oulun likat ozataa, tahon jälgee tanssitaa. Kuobioss’ ei tiijetä kogo tanssin mahtia.” Sävelmästä on vain yksi äänite: 1960-luvun kopio vuoden 1917 parlogrammista (a487b_02). Tallenne on heikkolaatuinen, ja vasta sen loppupuolella on kuultavissa selkeämpiä säkeitä. Lisäksi äänitteen lopussa selkeimmin kuultava osa ei ole Kiberä-sävelmästä, vaan Mišukka soittaa siinä Kyngäkižan and Lippa-tanssin b-osissa soittamiaan säkeitä. Kenties niitä oli mahdollista yhdistää myös tähän tanssiin. Äänitteen tempo on mitä ilmeisimmin liian nopea alkuperäiseen verrattuna.

 

19b.

Päälle soitetussa versiossa tempoa on tiputettu vastaamaan säveltasoa korkea b. Alkuperäisen äänitteen heikon laadun takia uutta äänitystä on vain niissä kohdin, mihin sitä pystyi edes oletetusti sijoittamaan.

 

Nuottikuva 19

 

20. Hoirola, 3 parin 1916

Kolmen parin hoirola-tanssisävelmän Väisänen tallensi Mišukalta äänitteenä ja käsikirjoituksena kesällä 1916 sekä äänitti uudelleen helmi-maaliskuussa 1917. Vuoden 1916 fonogrammista on vain tämä 1980-luvun kopio (fonokop039_09). Samalla fonogrammilla on myös Ristakondra and Markka. Vaikka äänite on heikkolaatuinen, pystyy siitä seuraamaan sävelmän kulkua. Äänite on sekä Väisäsen tempomerkintöjen että kesän 1916 oletetun viritystason perusteella mitä ilmeisimmin hieman liian hidas – säveltason pitäisi oletettavasti olla noin sävelaskelen korkeammalla eli suunnilleen gis. Kuten edellisestä, myös tästä sävelmästä löytyy Armas Launiksen käsikirjoitus vuodelta 1905.

Nuottikuva 20

 

21a. Hoirola, 3 parin 1917

Helmi-maaliskuun 1917 äänityksestä on sekä 1980- (fonokop044_02) että 1960-luvun (a487_03) kopio, joista jälkimmäinen kuullaan tässä. Äänite on liian nopea.

 

21b.

Vaikka tämän päälle äänitetyn version tempoa on hidastettu siten, että perussävel on saatu korkeaan b:hen on tempo silti nopeampi kuin Väisäsen julkaisema 132 ja loppua kohden tempo vielä kiihtyy. Välillä on myös mahdollisesti vahalieriön epätasaisesta pyörähtämisestä johtuvia rytmihyppyjä.

 

22a. Kuuen parin hoirola matalammalta alueelta

Helmi-maaliskuussa 1917 Väisänen äänitti Mišukalta Kuuen parin hoirolan sekä matalammalta että korkeammalta alueelta soitettuna ja myös kirjoitti sävelmän nuotille. Kesän 1917 kenttämatkalla Väisänen vielä myös kirjoitti muutamia uusia muunnelmia muistiin tavatessaan Mišukan Suistamolla. Tästä parlogrammista, jossa tanssi soitetaan matalammalta alueelta, on sekä 1980- (fonokop044_02) että 1960-luvun (a487_03) kopio. Jälkimmäinen on selkeämpi, joten se on otettu julkaisuun.

 

22b.

Uutta päälle soitettua versiota on hidastettu siten, että säveltaso on saatu oletettuun korkeaan b:hen, jolloin myös tempo on kutakuinkin Väisäsen ilmoittamassa 138:ssa. Alkuperäinen äänite on huonolaatuinen ja päälle äänittämistä on tehty niiltä osin kuin se on edes jossain määrin tuntunut mahdolliselta.

Nuottikuva 22

 

23. Kuuen parin hoirola korkeammalta alueelta

Helmi-maaliskuussa 1917 korkeammalta alueelta soitetusta Kuuen parin hoirolasta on vain 1960-luvun kopio (a487b_02). Se on liian nopea: oletetusti säveltason tulisi olla korkea es (ks. esim. sävelmä nro 5).

 

24a. Letška

Väisänen kirjoitti Letška-tanssin muistiin tavatessaan Mišukan Suistamolla ensimmäisen kerran kesällä 1916, mutta ei silloin äänittänyt sitä. Äänitys tapahtui parlografilla helmi-maaliskuussa 1917 Helsingissä. Kesällä 1917 Väisänen vielä lisäsi uusia muunnelmia muistiinpanoihinsa tavatessaan Mišukan jälleen Suistamolla. Parlogrammista on sekä 1980- (fonokop044_02) että 1960-luvun (a487_03) kopio, joista jälkimmäinen on täydellisempi ja siis valittu tähän julkaisuun. Äänite on liian nopea – kesän 1917 käsikirjoitukseen tempoksi on merkitty 120. Mišukka on käyttänyt sävelmässä myös kynsi-iskuja. Lisäksi vuoden 1916 käsikirjoitukseen on merkitty taukoja ja niiden kohdalle teksti: ”sammuttaa äänen kynnellä”.

 

24b.

Tähän päälle soitettuun versioon tempoa on tiputettu vastaamaan säveltasoa korkea b, jolloin myös metronomilukema on joltisenkin sama kuin Väisäsen ilmoittama 120.

Nuottikuva 24

 

25a. Lippa

Samoin kuin edellisen sävelmän, myös tämän Lippoa-tanssin Väisänen kirjoitti muistiin Suistamolla kesällä 1916, mutta äänitti sävelmän vasta Helsingissä 1917 – samalle parlogrammille kuin mm. sävelmät nro 21, 22 ja 24. Kuten edellä, tästäkin sävelmästä on julkaisuun valittu 1960-luvun kopio (a487_03). Äänite on liian nopea – Väisäsen mukaan tempo olisi ollut 120. Sävelmästä on myös Armas Launiksen käsikirjoitus vuodelta 1905.

 

25b.

Päälle soitettuun versioon tempoa on hidastettu vastaamaan oletettua säveltasoa korkea b, jolloin myös metronomilukema vastaa kutakuinkin Väisäsen antamaa 120. Kuten usein aiemmin, rytmiset hyppäykset saattavat johtua parlogrammin epätasaisesta pyörinnästä.

Nuottikuva 25

 

26a. Viistoista

Myös tämä on tanssisävelmä, jonka Väisänen kirjoitti ylös kesällä 1916 ja äänitti Helsingissä 1917 samalle parlogrammille kuin edellisenkin. Ja samoin kuin edellä, myös tästä valikoitui julkaistavaksi 1960-luvun kopio (a487_03), joka on alkuperäiseen verrattuna myös liian nopea. Vuoden 1916 käsikirjoituksessa tempomerkintä on 120.

 

26b.

Päälle soitettuun versioon tempoa on edellisten tavoin hidastettu vastaamaan säveltasoa korkea b, jolloin myös metronomilukema vastaa Väisäsen antamaa.

Nuottikuva 26

 

27. Kakkuri

Kakkurin Väisänen kirjoitti ylös ja äänitti kahteen kertaan Helsingissä helmi-maaliskuussa 1917. Yksi versio on samalla parlogrammilla kuin mm. Maanitus and Kirkonkellot matalalla alueella ja toinen samalla parlogrammilla kuin edellä mainitut sävelmät korkealla alueella. Näin ollen voisi olettaa, että Kakkuri on äänitetty samoin matalalta ja korkealta alueelta. Kaikki kopiot ovat kuitenkin niin huonolaatuisia, että niiden perusteella ei pysty tekemään mitään päätelmiä. Yhdestä versiosta on sekä 1980- (fonokop044_03) että 1960-luvun kopio (a487_03) ja toisesta vain 1960-luvun kopio (a487b_02). Tähän on valittu 1960-luvun kopio siitä parlogrammista, josta löytyy mm. matalalta soitettu maanitus. Oletuksen vastaisesti sain tämän jollain tasolla toimimaan korkealta sävelalalta (perussävel es) soitettaessa, mikä ei ole täysin mahdotonta: onhan samalla parlogrammilla korkealta soitettujen sävelmien kanssa myös matalalta soitetut Kiberä and Melkutus. Joka tapauksessa tässä on nyt eräs mahdollinen esimerkki Kakkurista. Mišukka on käyttänyt sävelmässä muutamissa kohdin kynsi-iskuja. Tempo on hieman nopeampi kuin Väisäsen antama (kahdeksasosaisku=) 138.

Nuottikuva 27

 

28a. Vanha polkka

Vanha polkka kuuluu niiden sävelmien joukkoon, jotka Väisänen kirjoitti muistiin Suistamolla kesällä 1916 ja äänitti Helsingissä helmi-maaliskuussa 1917. Parlogrammista on sekä 1980- (fonokop044_02) että 1960-luvulla (a487_03) tehty kopio, joista jälkimmäinen on valittu tähän julkaisuun. Kuten aiemmissa samalta parlogrammin kopiolta otetuissa sävelmissä, myös tässä tempo on hieman liian nopea.

 

28b.

Päälle äänitetyssä versiossa tempoa on tiputettu siten, että perussävel on saatu korkeaan b:hen aiempien 1917-tallenteiden tapaan.

Nuottikuva 28