Uusia ilmaisukeinoja lyömäsoittajalle?

Projektityö
Kansanmusiikin aineryhmä
Taideyliopiston Sibelius-akatemia
2016

Sisällysluettelo

1 Maisterikonserttini idea ja tavoitteet

2 Maisterikonserttini taiteellinen viitekehys

3 Projektini ja sen päämäärät osana konserttiani

4 Käytännön toteutus ja sen mukanaan tuomat haasteet

4.1 Mikityksen eri vaihtoehdot
4.2 Kontaktimikrofonit
4.3 Konsertin lähestyessä

5 After the show – Pohdinta ja käytännön sovellusmahdollisuudet

6 Liitteet (ääni- ja videoesimerkit projektin eri vaiheista)

Maisterikonserttini idea ja tavoitteet

Elämme loppusyksyä 2015. Tulevan maisterikonserttini päivämääräksi on varmistunut 16.6.2016. ”Elektripirn”-nimeä kantava kokonaisuus pyrkii yhdistämään kaksi minulle rakasta musiikkityyliä – kansanmusiikin ja elektronisen musiikin. Lähtökohtaisestihan nämä musiikinlajit tuntuvat olevan kovinkin kaukana toisistaan, mutta pitkien ja syvällisten pohdintojen myötä olen onnistunut löytämään varsinkin arkaaisemmasta kansanmusiikista paljonkin yhtymäkohtia viime vuosikymmenten elektroniseen musiikkiin.

Elektronisen tanssimusiikin ja kansanmusiikin vanhemman perinteen suurimpina yhdistävinä tekijöinä pitäisin musiikin pitkälinjaisuutta, varsinkin rytmisesti voimakkaasti ilmenevää toistoa, sekä melodian ja harmonian muuntelun minimalistisuutta. Pitkään tasaisena toistuvat rytmit ja vähäeleinen muuntelu tuovat elektroniseen musiikkiin vahvasti samaa tunnelmaa kuin menneiden sukupolvien tuntikausia kestäneet, itse rakennetuilla muutaman sävelen mahdollistavilla huiluilla toteutetut improvisaatiot loivat aikanaan muinaissuomalaiseen musiikkiin. Elektronisessa musiikissa minua viehättävät lisäksi musiikin kerroksellisuus, pidättyväisyys ja vankkumaton luotto yksinkertaisten asioiden ja ideoiden kykyyn kantaa pitkiäkin aikoja – eli suurin piirtein samat asiat, joita olen huomannut harjoittelevani vaikkapa jokaisella Sibelius-Akatemian kansanmuusikoiden improvisaatioperiodilla, ”kandiakatemiassa”, ja joihin olen jatkuvasti saanut keskittyä omien yhtyeideni harjoituksissa.

Mutta mitä se aineryhmässämme opiskeltava suomalainen kansanmusiikki sitten oikein on? Suomalaisen kansanmusiikin määritelmä ei voi nojata varsinaisesti mihinkään tiettyyn soittimeen – suurin osa instrumenteista kun on peräisin rajojemme ulkopuolelta. Suomalaista kansanmusiikkia ei voi lokeroida myöskään eri tanssilajeja luettelemalla, koska suuri osa niistäkin on alun perin tunnettu esimerkiksi keskieurooppalaisina hovitansseina. Voisiko termi ”suomalainen kansanmusiikki” olla siis jotain paljon abstraktimpaa – jotain, mitä nykymaailmassa elävä ihminen ei voi tarkkaan sanallistaa?

Voisiko suomalainen kansanmusiikki olla enemmänkin sykkeen, pulssin, luoma tunnelma tai mielentila? Voiko tämä myyttinen kansanmusiikin syke olla täysin piittaamaton myöhemmin kehitetyn nuottikirjoituksen säännöistä, ja voisiko esimerkiksi koko käsite ”soittajien yhteisestä ykkösestä” olla vasta reilusti modernimpaa kerrostumaa?

Omassa maisterikonsertissani lähes kaikki ääni tuotetaan koneilla. Analogisyntetisaattoreilla, looppereilla, rumpukoneilla, sämplereillä tai nykyaikaisesti tietokoneiden sekvensseriohjelmilla tuotetut äänet tekevät konsertista myös ääniteknisesti mielenkiintoisen, sillä suurin osa soittimistosta ei vaadi minkäänlaista mikitystä. Konsertin alkuperäisen vision mukaisesti konsertissa ei tulla kuulemaan yhtään aitoa akustisen soittimen ääntä. Mahdolliset haitarilla, puhaltimilla tai akustisilla lyömäsoittimilla tuotetut äänet käyvät läpi radikaalin käsittelyn ja muokkauksen kuulostaakseen joltain aivan muulta kuin mihin olemme näiden soittimien kohdalla tottuneet.

Vaikka lähtökohta konserttiini onkin täysin sähköinen, pyrin silti löytämään konserttikokonaisuudessani yhtymäkohtia vanhojen paimensoittojen ja nykyhetken klubimaailman välille. Monet klubeissa viihtyvät ihmiset toteavatkin tasaisena jyskyttävän pulssin vaivuttavan heidät tietynlaiseen transsiin – aivan kuten ajan ja paikan hämärtäneet kanteleimprovisaatiot huumasivat jo meitä edeltäneitä soittajasukupolvia.

Konsertin ideaa kirkastaessani pohdin, voiko konserttini materiaali olla jollain tavalla uutta muinaista musiikkia. Voinko soittaa ”oikean” paimensoiton kääntymättä lainkaan tallennetun tai korvakuulolla siirtyneen perinteen suuntaan? Voidaanko menneisyyden paimenten tunneissa mitatut improvisaatiot korvata nykypäivänä looppereilla? Onko konemusiikki siis vain nykyaikainen kuvajainen menneestä maailmasta ja ovatko konemusiikin supertähdet vain palasia vuosituhansia vanhassa kansanperinteen jatkumossa?