Matkoja äänen maailmaan

Taiteellisen tohtorin tutkinnon kirjallinen työ
Sibelius-Akatemia
Kansanmusiikin osasto
huhtikuu 2005

Äänistä musiikkia

Mitä meissä tapahtuu, kun voimakas ilmavirta nousee pallean painamana ylös ja suuntaa kulkunsa äänihuulia kohden pakottaen ne avautumaan tai sulkeutumaan? Ääni joko syttyy tai tukahtuu. Ehkä se ryntää ulos kehosta paukahtaen ja kietoutuu erilaisiin vokaalien sävyihin. Syntyy poksahdus tai paukahdus, sävel, sävelkimppu, rytmikudos tai konsonanttikaaos. Millaisia ääniä saadaan aikaan päästämällä pelkkä ilmavirta ulos äänihuulien pienestä raosta? Paljonko ilmanpainetta tarvitaan, jotta ulos tuleva ääni syttyy kähinästä kuiskaukseksi ja edelleen kiinteäksi, soivaksi äänteeksi? Mitä tuntemuksia tämä paineinen äänen tuottaminen saa aikaan kehossani ja mielessäni?

Ihmisen ääni on instrumenteista vanhin ja ilmaisurikkain. Ilmaistessaan itseään äänellään ihminen artikuloi tunteitaan – ihmisen ääni ei ole koskaan neutraali. Ihmisen ääni on hyvin kehollinen, siihen liittyy vahva lihallisuus. Jokaisen ihmisen oma ääni on erilainen: äänessä on minuuden ydin. Ihmisen ääni on itsensä tuntemisen mittari, sillä ihminen päästää sisimpänsä ulos äänessään. (Nousiainen 1996.)

Olen antanut itselleni tehtävän, äänen synnyttämisen. Lähden kokeilemaan ilmavirran pakottamista keuhkoista kohti äänihuulia. Puristan ilmaa äänihuulia kohden, mutten päästä ilmavirtaa läpi. Mitä tapahtuu? Tunnen tukahtuvani ja oksennusrefleksi on lähellä. Siirryn seuraavaksi kokeilemaan paineisen ilman päästämistä ulos äänihuulista. Lopputulos on jonkinlainen hallitsematon ähkäisy, joka tuntuu yllättävän hyvältä ja vapauttavalta kaiken ilmavirran pidättämisen jälkeen.

Etenen kokeilussani. Lähden harjoittelemaan ilmanpaineella tuotettuja kuiskauksia. Säätelen ulos tulevaa ilmaa äänihuulillani sekä muotoilen sitä suuontelossani vokaalien suuntaan. Alkaa syntyä erilaisia äänen värejä ja sävyjä. Paineisen ilman käyttö tuntuu aluksi suunnattoman raskaalta ja hengästyttävältä. Vaikeuksia ilmaantuu myös ulos tulevan ilman kontrolloimisessa. Harjoituksen edetessä pystyn jo säätelemään ilman tuloa, kuiskauksen sävyä sekä äänen korkeutta haluamallani tavalla. Näistä äänistä alan hahmottaa musiikkia, joka miellyttää minua.

Sävellys alkaa syntyä. Teos alkaa edellä mainituilla pakottavilla kuiskauksilla, jonka sekaan alan päästää syttyviä, soivia säveliä. Näitä säveliä muodostan osaksi siten, että avaan jännittyneet äänihuuleni mahdollisimman hitaasti ja vähän kerrallaan, jolloin havaittava ääni on usein hyvin korkea. Se voi hypätä huiluäänirekisteriin ja mukaan saattaa tulla rekisterirajalla yhtä aikaa toinenkin ääni.

Jatkan harjoitusta käyttämällä matalia huokauksia, jotka kuulostavat vapauttavilta. Päästän paineisen ilman äänihuulista kerralla ulos säätelemättä. Teoksen edetessä syttyneitä ääniä alkaa tulla lisää. Mukaan tulee pehmeitä, jopa huokoisia suoria falsettiääniä. Seuraavaksi alan käyttämään äänihuulilla aikaan saatua paineista vibratoa, kurkkuväpätystä. Tässä leikin ilmavirralla aikaan saatujen korkeiden äänien kanssa. Mukaan saattaa tulla myös rekisterirajalla tapahtuvaa moniäänisyyttä. Ilmavirralla ja sen paineisuuden säätelyllä leikkiminen saa aikaan monenlaisia tuntemuksia. Aluksi esiintyvä pakahtumisen tai tukehtumisen tunne on kuunneltuna ahdistavaa. Vihdoin ulos päässeet äänteet ja kiljahdukset tuntuvat vapauttavilta. Äänen syntyminen on pakottamisen, väkivallan, tuskan ja nautinnollisen vapautuksen iloista vuoropuhelua.

Olen synnyttänyt äänisävellyksen, jonka nimi on Alussa oli. Sen osat ovat:

Hengitysväpätys
Kurkkuväpätys
Paukahtava kuiskaus
Syttyvä ääni
Lintukirkuna

Jokainen ärsyke, impulssi, joka rikkoo hiljaisuuden, on minulle mahdollista materiaalia musiikin tekemiseen. Nämä eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan inspiraatio tai tunnetila, joka mahdollistaa musiikin syntymisen. Äänen värähtelyn tuloksena syntyvä resonanssi tai erilaisten ärsykkeiden aikaan saamat tuntemukset kehossa antavat myös suuntaa musiikin muotoutumiselle. Improvisaatio antaa mahdollisuuden erilaisiin kokeiluihin.

Voin jatkaa kokeiluja lisätehtävillä: käytössäni ovat k-, p- ja t-konsonantit, joita yritän käsitellä mahdollisimman monimuotoisesti ja tyhjentävästi. Harjoituksen musiikillinen ajatus lähtee harvoista äänistä tihentyen keskivaiheilla kakofoniaksi. Omaa tunnetilaani en määrittele, vaan annan harjoituksen viedä. Tämän enempää ohjeita en itselleni anna. Lähden tekemään harjoitusta ajatellen samalla musiikillista kaarta, joka saattaa johdattaa harjoituksen tuntemattomille vesille. Äänitän harjoituksen ja kuuntelen sen analysoiden. Lopputulos on usein ennalta arvaamaton. Jos teen harjoituksen keskittyneesti, jokainen minusta lähtevä ääni johdattaa minua eteenpäin antaen impulssin uusille ideoille.

Menen sisälle harjoitukseen myös tunteen tasolla. Ulos pyrkivät äänet vaikuttavat sekä kehooni että mieleeni. Kehon tuntemukset antavat sysäyksen mielikuville, jotka johdattavat tunnekokemukseen. Pallealla pumppaaminen ja kouristelu voi aloittaa itkun kehittelyn. Jos lisään siihen kurkunpään laskun ja avonaisen haukotuksen tunteen, olen jo sisällä itkun tunteessa. Improvisaatiokokemus on psyko- fyysinen kokonaisuus.

Kun ääni syntyy, mukaan tulee resonanssi. Äänen resonoinnin voi havaita yksinkertaisella kokeilulla: laita vasen käsi rinnan päälle ja oikea pään päälle. Laula vuorotellen a- ja i-vokaalia. Tämän yksinkertaisen harjoituksen tuloksen voi jokainen havainnoida: a:ta laulettaessa resonanssi tuntuu vahvasti rinnassa ja sitä vastoin i-äänne soi päälaella.

Opiskeluni alkuvaiheessa 1980-luvulla Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto kutsui vierailijaksi professori Iégor Reznikoffin. Hänen johdollaan tutustuimme oman kehomme resonanssiin. Yritimme paikallistaa eri vokaalien ja äänteiden värähtelyjä sekä omassa että muiden kehossa. Saatoimme nojata selät vastakkain ja hymisten havainnoida värähtelyjen virtaamista. Tuntien harjoitusten jälkeen kehomme herkistyi vastaanottamaan ja tunnistamaan värähtelyn. Suurin musiikillinen elämys oli kuitenkin tajuta yläsävelten läsnäolo. Yhtäkkiä korvamme avautuivat kuulemaan salissa soivan huilumaisen musiikin. Se kaikki musiikin kauneus tuli omista kehoistamme, hyräillen, yhteisen resonanssin tuloksena. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärsin laulamisesta paljon enemmän kuin aiemmin: voin itse vaikuttaa ääneni sävyihin oman kehoni käytöllä. Ei pelkästään riitä, että syvähengitykseni toimii ilman puristeisuutta tai äänentuottolihakseni ovat kunnossa. Täytyy myös avata korvat ja olla herkkä tuntemaan kehonsa mikromaailma.

Tunnustelevalla hyminällä voimme aikaan saada voimakkaan resonanssin tuntemuksen. Hyminä- kappaleeni syntyi seuraavalla tavalla: istuin tuolilla ns. isännän asennossa, kyynärpäät nojasivat reisiä vasten ja nojauduin mukavasti eteenpäin. Hymisin matalia ääniä hengitykseni luonnollisessa tahdissa.

Aloin tunnustella kehoni reagointia hyminään. Ääni alkoi asettua kehooni hakien resonanssille erilaisia värähtelypaikkoja. Pian tunsin soivani kauttaaltaan. Ääni kulki lävitseni päälaelta lattiaan saakka, jopa tuolini tuntui resonoivan äänen voimasta. Tuntemus oli fyysisesti voimakas ja miellyttävä, joten päätin tehdä tällä idealla yhden sävellyksen ensimmäiseen tutkintokonserttiini, joka oli toukokuussa 1999.

Hyminä on minulle musiikkia. Voin kuulla sisälläni rikkaat yläsävelet, joita vaihtelemalla sävellys kulkee eteenpäin. Mutta kuka viitsii kuunnella yksin hymisevää? Ongelmana tässä teoksessa onkin, etteivät kaikki äänet tule kuulijoiden ulottuville. Se ihana kokemus, jonka tunnen omassa kehossani, ei välttämättä välity muille ollenkaan. Onko se ylipäänsä tarpeellista?