LINNA LIIVAKOLLE Projektikonserttini myötä syntyneitä huomioita runolaulusta ja suullisesta kompositiosta

Sisällysluettelo

Johdanto

Suullinen kompositio

Kompositio nykyrunolaulussa

Miten Linna liivakolle toteutui?

Lopuksi

Kirjallisuus

Liite 1. Konsertin käsiohjelma

Johdanto

Tämä tutkielma on osa projektiseminaarityötäni, jonka teema on inkeriläinen runolaulaja Vögle Timontytär (s. noin 1880). Kokonaisuuteen kuuluu sekä taiteellinen osio (konsertti) että kirjallinen työ, jonka tarkoituksena on taustoittaa konserttia. Toteutin konsertin joulukuussa 2011 SibeliusAkatemian R-talon Kamarimusiikkisalissa1 , ja tämä kirjoitelma on syntynyt konsertin jälkitunnelmissa. Kansanmusiikintutkija Armas Launis tallensi vuonna 1906 Inkerissä 26-vuotiaan Vögle Timontytär -nimisen henkilön runolauluja. Kontekstitietojen mukaan Vögle oli ”Semoin nainen”, siis naimisissa Semoi-nimisen miehen kanssa. Vögle oli kotoisin Länsi-Inkerin Soikkolasta, jota pidettiin runolaulukulttuurin osalta ”aarreaittana” (ks. esim. Harvilahti 1992, 14). Vöglen kotikylä oli Viistinä, ja hän kuului Soikkolan alueen inkerikkoihin. Inkerikot olivat ortodoksiuskoisia, ja heitä asui Soikkolan lisäksi myös Hevaalla, Kapriossa ja etelässä Laukaan piirissä (Sihvo 1992, 192). Alun pitäen minua kiinnosti Vögle Timontyttäreltä äänitetyissä runolauluissa laulajan kirkas ja kaunis ääni.

Myöhemmin minua alkoi kiinnostaa myös laulajan persoona, ja suhteestamme alkoi tulla varsin tuttavallinen: konsertissa halusin kohdata Vöglen henkilökohtaisella tasolla runolaulujen kautta ja esittää hänelle omat lauluni. Syntymähetkiemme välissä on noin sata vuotta ja samalla valtava murros: teollistuminen, globalisaatio, teknistyminen, populaarikulttuuri, muutama sota, muistinvaraisen runokulttuurin lähes totaalinen häviäminen, internet, yhteiskuntajärjestelmä ja niin edelleen. Tästä syystä en voinut olla – enkä ole vieläkään – oikein varma, voinko todella kohdata Vögleä kovinkaan syvällisellä tavalla vain muutamat runolauluäänitepätkät apunani. Tietoni Vöglestä olivat varsin hajanaiset. Launiksen äänittämissä lauluissa ei ole juurikaan muita kontekstitietoja kuin ikä, nimi ja kotikylä. Yritin löytää Vöglestä tiedonsirusia Kansallisarkiston toisen maailmansodan aikaisista väestönsiirtoasiakirjoista ja kirkonkirjoista, mutta nämä polut eivät johtaneet informaation jäljille. Myöskään Inkeri-seura ei pystynyt auttamaan yli satakolmekymmentä vuotta sitten syntyneen ortodoksiuskoisen, mitä todennäköisimmin neuvostokansalaiseksi siirtyneen henkilön tietojen etsinnöissä.

Jäljelle jäivät siis vain yleisesti tutkimuskirjallisuuden tarjoamat tiedot inkeriläisten naisten asemasta ja yhteiskuntaoloista. Tämä johti siihen, että lopulta pyrin kohtaamaan Vöglen kahdella tasolla: ensinnäkin tuttavana, josta minulla oli hajanaisia tietoja ja jonka kanssa halusin musisoida, toiseksi oppilaana, joka halusi oppia lisää inkeriläisestä runolaulusta sen asiantuntijalta. Tässä työssä tarkastelen jälkimmäistä kohtaamista ja tuon kohtaamisen seuraamuksia. Keskityn erityisesti Linna liivakolle -kappaleen opetteluprosessiin ja siihen, miten tuosta laulusta muotoutui lopulta minun omani, Vöglen ohjauksessa. Käsittelen aihetta tässä tutkielmassa suullisen komposition käsitteen kautta ja peilaan tätä folkloristiikan oppialasta tuttua aihetta omaan kokemukseeni. Kutsun työssäni omaa musiikillista kokemuspiiriäni nykyrunolauluksi viitaten ns. nykykansanmusiikkigenreen, johon koen vahvasti kuuluvani. Koen kyseisen genren tärkeäksi osaksi identiteettiäni, ja se on ollut minulle lähtökohta, josta Vöglen kanssa keskustelen.